— Mitäs tämä merkitsee? Missä on ihminen?
— Minusta tuntuu myöskin ettei se ole totta, — sanoi hän, — vaan en voi selittää missä olisi virhe! Kuitenkin se on hyvin kaunis, kuin aavistus maailman suunnitelmasta!
Minua miellytti hänen sanansa "en tiedä", "en voi sanoa", ja se vei minut niin kovasti lähelle häntä, sillä siinä näkyi hänen rehellisyytensä. Jos opettaja uskaltaa myöntää tietämättömyytensä, niin se merkitsee, että hän tietää paljon! Hän tiesi paljon, josta minulla ei ollut aavistustakaan ja kertoi kaikesta kummallisen yksinkertaisesti. Hän puhui joskus siitä, miten aurinko, tähdet ja maa tulivat luoduiksi ja tuntui ikäänkuin hän itse olisi nähnyt tuon tuntemattoman ja viisaan käden tulisen työn!
Minä en ymmärtänyt hänen Jumalaansa, vaan se ei häirinnyt minua. Hän kutsui jonkinlaista ainetta maailman päävoimaksi, vaan minä asetin ajatuksissani aineen sijaan Jumalan ja kaikki meni hyvin.
— Jumalaa ei ole vielä olemassa! — sanoi hän hymyillen.
Jumalakysymys oli alituinen kiistan aihe Mihailin ja hänen setänsä välillä. Niin pian kuin Mihail lausui sanan "Jumala", suuttui setä Pjotr.
— Kas se alkoi taas! Älä sinä usko sitä, Matvei! Se on häneen tarttunut äidiltään!
— Varoppas, setä! Jumala on Matvein pääkysymys!
— Älä valehtele Mishka! Heitä sinä se helvettiin, Matvei! Ei minkäänlaisia Jumalia! Uskonto, kirkko ja muu tuon kaltainen on pimeä metsä, pimeä metsä, jossa ovat ryövärit sisällä! Petosta vaan!
Vaan Mihail väitti itsepäisesti: