Minä käännyin metsään, hain itselleni paikan ja istuuduin. Lasten äänet hukkuivat etemmäs, nauru katosi tiheässä metsän vihreässä, metsä huokasi. Oravat nirskuttelivat minun yläpuolellani, viheriävarpunen lauleskeli. Minä tahdoin sielullani syleillä kaikkea mitä tiesin ja olin kuullut viimeisinä päivinä, vaan se kaikki sulautui sateenkaareen, syleili minua, aaltoili hiljaa ympärilläni, täytti sieluni; se kasvoi rajattomasti ja minä unohdin itseni ja hukuin äänettömien ajatuksien kevyeen pilveen.
Yöksi minä lähdin kotiin ja sanoin Mihailille, että minä tahtoisin asua heidän kanssaan, kunnes oppisin tuntemaan heidän uskontonsa ja pyysin, että Pjotr hakisi minulle työtä tehtaassa.
— Älkää te juuri hätäilkö! — sanoi hän, — levätkää, ja täytyyhän teidän lueskellakin!
Minä luotin häneen.
— Antakaa minulle kirjojanne!
— Ottakaa.
— Minä en ole lukenut maallisia kirjoja, antakaa minulle itse jotain mikä minulle olisi välttämättömintä, esimerkiksi Venäjän historiaa?
— Ihmisen täytyy tietää kaikkea! — sanoi hän ja katsoi kirjoihin yhtä hellästi kuin lapsiin.
Ja nyt minä aloin lukea; luin kokonaisia päiväkausia. Minun oli vaikeata ja suorastaan kiukutti. Kirjat eivät väitelleet kanssani, ne eivät yksinkertaisesti tahtoneet tuntea minua. Eräs kirja vaivasi minua kovasti: siinä puhuttiin maailman ja ihmisen elämän kehityksestä ja se oli kirjotettu raamattua vastaan. Kaikki se oli hyvin yksinkertaista, käsitettävää ja välttämätöntä, vaan minulla ei ollut tilaa siinä yksinkertaisuudessa, minun ympärilleni nousi koko joukko mitä erilaisimpia voimia ja minä olin niiden keskellä kuin hiiri loukussa. Minä luin sen kahteen kertaan: luin ja vaikenin, tahdoin itse siinä löytää jonkun aukon, jonka kautta olisin voinut kiivetä vapauteen, vaan en löytänyt.
Kysyin opettajaltani: