Lapset hyörivät ja pyörivät, voittivat metsän ja sen hiljaisuuden ja minulle selvisi yhä enemmän, etten tähän päivään saakka vielä ollut käsittänyt heidän voimaansa, enkä ollut nähnyt heidän kauneuttaan.
Niin kauniilta näytti se Mihail heidän keskellään, rauhallinen hymy kasvoilla.
Sanoin hänelle hymyillen:
— Lähden hiukkasen etemmäs, minun täytyy miettiä!
Hän katseli minuun, hänen silmänsä säteilivät, kulmakarvansa vapisivat ja minun sydämeni vavahti hänelle vastaukseksi.
Minä olin harvoin saanut osakseni hellyyttä, osasin pitää sitä arvossa ja sanoin hänelle:
— Olettepas te hyvä ihminen!
Hän häpesi hiukan, painoi silmänsä alas ja minä jo tulin siitä kovasti hämilleni. Seisoimme vaieten. Sitte minä lähdin. Hän huusi minun jälkeeni:
— Älkää lähtekö liian kauvas, voitte eksyä!
— Kiitos!