Tulessa ja jyrinässä, tulisäteitten sateessa työskentelivät mustentuneet ihmiset, — näytti siltä kuin heillä ei olisi siellä tilaa, koska kaikki heidän ympärillänsä uhkasi tehdä heidät tuhaksi, likistää heidät raskaalla raudalla; kaikki teki kuuroksi ja pimitti, sietämätön kuume kuivatti verta, vaan kuitenkin tekivät he rauhallisina tehtäviänsä, hommasivat isäntien varmuudella kuin pirut helvetissä; he eivät pelänneet mitään, tunsivat kaiken.
He käänsivät vahvoilla käsillään pieniä vipuja ja kaikkialla niin ihmisten ympärillä kuin heidän päittensä päällä liikkuivat nöyrinä ja kamalina konehirviöitten leuat ja käpälät, märehtien rautaa… Oli vaikeata ymmärtää kenenkä tahto ja järki siinä pääasiallisesti hallitsi! Joskus näytti, että ihminen oli asettanut suitsiin tehtaan ja johti sitä niinkuin halusi, vaan joskus taas luulin, että niin ihmiset kuin koko tehdas tottelivat pirua, joka nauraa hohotti juhlallisesti ja ilkeästi, katsellen tuon raskaan homman järjettömyyttä, jota ahneus ohjasi.
Työmiehet sanoivat toisilleen:
— Nouskaa työhön, hoi!
Vaan minä en käsittänyt, kulkivatko ihmiset työn päällä, tahi työkö likisti ja sorti niitä — minä en ymmärtänyt! Työ oli raskasta ja valtavaa, vaan olipa ihmisenkin järki terävä ja taitava.
Joskus siinä helvetin töminässä ja koneitten jyrinässä yhtäkkiä voittavana ja huolettomana leimahti iloinen laulu, — sitte minä hymyilin sielussani, muistelin Ivanushkaa — tyhmeliiniä, joka oli matkalla taivaaseen ihmeellistä tulilintua hakemaan.
Minä pidin ihmisistä siinä tehtaassa: he olivat kaikki jyrkkiä, rohkeita, ja vaikka he kirosivatkin paljon, juoksivat hameitten perässä ja juopottelivat, olivat he kuitenkin vapaita ja pelottomia. He olivat vallan toisenlaisia kuin ne pyhiinvaeltajat ja maan orjat, joiden arkuus, sieluntoivottomuus, voittamaton tuska ja pikkumainen petollisuus Jumalan asioissa ja heidän omassa keskuudessaan loukkasivat minua.
Nämä ihmiset olivat rohkeita ajatuksiltaan, ja vaikka he olivatkin alinomaan vihaisia tuon pakkotyön takia, vaikka he riitelivät keskenään, jopa tappelivatkin, vaan jos esivalta rikkoi kohtuutta vastaan, nousivat he kaikki yksimielisinä esivaltaa vastaan.
Vaan ne pojat, jotka kävivät Mihailin luona, olivat aina kaikkien edellä, juttelivat kovemmin kaikista, eivätkä pelänneet kerrassaan mitään. Kun minä ennen ajattelin kansaa, niin en huomannut ihmisiä, vaan nyt minä katselin niitä ja yhä vaan koetin löytää erilaisuutta niiden välillä, jotta jokainen seisoisi erikseen edessäni. Joskus se onnistui vaan toisinaan taas ei: heillä oli erilaisia puheita ja jokaisella oli eri kasvot, vaan heillä kaikilla oli yksi uskonto ja sama aikomus kaikilla, — hätäilemättä, vaan yhteisesti ja innokkaasti rakensivat he jotain.
Jokainen heistä oli ihmisten keskellä valoisa ja hyvä, niinkuin niitty on tiheään metsään eksyneelle; jokainen veti puoleensa niitä työläisiä, jotka olivat järkevämpiä ja kaikki Mihailin pojat pitivät aina yhtä puolta sekä muodostivat tehtaassa jonkinlaisen henkisen piirin ja valoisain ajatusten lieden.