— Kysy Mihaililta, — sanoi hän, — vaan minun täytyy nyt lähteä työhön!
Hän lähti. Minä olin kovasti ihmeissäni enkä uskonut koko asiaa, vaan illalla Mihail vakuutti kaiken oikeaksi. Koko illan hän kertoi minulle miten julmasti ihmisiä vainotaan; kuulin, että sellaisten puheitten takia, kuin minä olin pitänyt, oli ihmisiä telotettu ja tuhansia oli kuollut Siperiassa pakkotöissä, eikä Herodeksen vaino vieläkään ollut lakannut, vaan uskovaisten luku kasvoi kuitenkin salassa.
Silloin sielussani kaikki kohosi ja tuli valoisaksi, kaikki Mihailin ja hänen toveriensa puheet saivat toisen merkityksen. Ennen kaikkea, jos ihminen uskontonsa vuoksi on valmis kadottamaan vapautensa ja elämänsä, niin se merkitsee, että hän uskoo koko sielullaan ja on niiden ensimäisten marttyyrien kaltainen, jotka kärsivät Kristuksen opin vuoksi.
Kaikki Mihailin sanat liittyivät toisiinsa, puhkesivat kukkimaan ja painautuivat sieluuni sinä hetkenä.
Minä en tahdo sanoa, että olisin paikalla ottanut ne vastaan ja olisin jo silloin käsittänyt koko niiden syvyyden, vaan ensikerran tunsin vasta sinä iltana miten läheistä sukua ne olivat sielulleni ja koko maailma näytti minusta silloin Betlehemiltä, joka oli täynnä verta. Minä käsitin nyt jumalanäidin palavan halun, kun hän nähdessään helvetin, rukoili pääenkeliä Mikaelia:
— Pääenkeli! Päästä minua tuleen kärsimään! Minäkin tahtoisin tulla niitten piinasta osalliseksi!
Mutta tässä minä en nähnyt syntisiä, vaan pyhimyksiä; he tahtoivat hävittää helvetin maan päältä ja olivat sen takia valmiit kärsimään mitä tuskia tahansa.
— Kenties sentakia ei olekaan enää pyhiä erakoita, koska ihminen nyt menee maailmaan eikä enää pois maailmasta? — kysyin minä Mihaililta.
— Todellinen uskonto, — vastasi hän, — on välttämättömästi toiminnan lähde!
— Ottakaa minutkin siihen toimintaan! — pyysin minä.