Kaikki minussa paloi.
— Ei, — vastasi hän. — Odottakaa ja miettikää, teille se on vielä liian aikaista! Jos te, teidän luonteellanne nyt satutte vihollisen solmuun, niin vedätte sen itse vielä kiinnemmäksi. Päinvastoin, tuon teidän puheenne jälkeen täytyy teidän lähteä pois täältä. Teillä on vielä paljon ratkaisematonta meidänkin työtämme varten — te ette vielä ole vapaa. Teitä innostuttaa ja viehättää sen kauneus ja suuruus, vaan te näette sen nyt kaikessa sen voimassa, te seisotte nyt ikäänkuin torilla ja näette sen keskellä koko tuon loistavan temppelin kaikessa sen kauneudessa ja suuruudessa, vaan sitä rakennetaan hiljaisella ja salaisella jokapäiväisellä työllä, ja jos te nyt, kun vielä huonosti tiedätte sen yleistä suunnitelmaa, alatte myös rakentaa, niin teiltä häviävät temppelin piirteet, tuo näkö, joka ei vielä ole vahvistunut sielussanne, hajoaa ja vaivanne näyttävät teistä mitättömiltä voimiinne nähden.
— Miksi te sammutatte minua? — kysyin minä tuskastuneena. — Minä olin löytänyt paikan itselleni, olin iloinen, nähdessäni että voimiani tarvittiin…
Vaan hän puhui rauhallisesti ja surullisesti:
— Minä en luule että te kykenette elämään suunnitelman mukaan, joka teille ei ole selvä; minä näen, ettei teidän sielussanne vielä ole hereillä käsite siitä, että se on yhteensidottu työläiskansan sielun kanssa. Minusta te olette jo nytkin elämän hieronnan hijoma, sen esiinnostama kansan ajatus, vaan te itse ette vielä katso itseenne sillä tavalla. Omasta mielestänne te olette vielä sankari, joka on valmis jakamaan heikoille almuja ja apua voimiensa yltäkylläisyydestä. Te olette jotain erityistä, joka on ainoastaan itseänsä varten olemassa; te olette mielestänne alkuja loppu, ettekä ole kauniin ja suuren ikuisuuden jatko!
Minä alan käsittää, miksi hän minua likistää maahan, tunnen hänen sanoissansa minulle vielä epäselvää totuutta.
— Teidän täytyy uudelleen lähteä matkalle, jotta näkisitte uusilla silmillänne kansan elämää, — sanoi hän. Kirjoja te ette ota vastaan, lukeminen antaa teille liian vähän, ette vieläkään usko, ettei kirjoissa ole ihmisen järkeä, vaan että niissä loppumattomasti eri tavalla ilmaantuu yhtenäinen kansan hengen vapauspyrkimys; kirja ei hae valtaa teidän ylitsenne, vaan antaa teille aseita itsevapautuaksenne, mutta te ette vielä osaa ottaa käsiinne sitä asetta!
Hän puhui totta: kirja oli minulle vieras sinä aikana.
Minä olin tottunut kirkon kirjoihin ja käsitin hyvin vaikeasti maallisia ajatuksia, — elävä sana antoi minulle paljon enemmän kuin painettu, ne ajatukset, jotka minä sain kirjoista, asettuivat kevyesti sieluuni ja hävisivät pian, sulivat sen tulessa. Ne eivät vastanneet pääkysymykseeni: minkälaisten lakien alle alistuu Jumala, miksi hän alentaa minua, jonka hän on luonut omaksi kuvakseen, itsensä kaltaiseksi, alentaa minua vastoin minun tahtoani, joka on Hänenkin tahtonsa?
Ja tämän vieressä elää toinen kysymys vallan sopusoinnussa ensimäisen kanssa: onko Jumala astunut taivaasta alas maan päälle, tahi onko ihmisten voima nostanut Hänet maasta taivaaseen? Ja tässä juuri polttaa ajatus jumalanrakentamisesta, kuin koko kansan ikuisesta asiasta.