Sieluni repeytyy kahtia: minun tekee mieleni jäädä näiden ihmisten luokse, ja taas toisaalta vetää minua maailmalle tarkistamaan uusia ajatuksiani, hakemaan tuota tuntematonta, joka on riistänyt vapauteni ja on hämmentänyt henkeni.
Setä Pjotrkin alkoi minua kehottaa:
— Matvei, sinun täytyy lähteä pois joksikin ajaksi, koska sinun puheistasi kulkee vaarallinen huhu…
Ja piankin asia tuli ratkaistuksi ikäänkuin ilman minun tahtoani: jostain toisesta tehtaasta tuli yöllä ratsumies ja ilmotti, että heidän tehtaassansa santarmit käyvät kotitarkastuksilla ja että niillä on aikomus tulla meidänkin tehtaaseen.
— Oi, liian aikaista! — sanoi Mihail surullisena. Alkoi hälinä ja melske ja setä Pjotr huusi minulle:
— Hei, Matvei, veli! Et sinä täällä mitään voi tehdä, et sinä ole keittänyt tätä soppaa, eikä sinun kannata ryypiskellä sitä!
Ja Mihailkin neuvoi vallan lujasti, katsoen minua silmiin:
— On parempi että lähdette pois. Teidän läsnäolostanne ei ole mitään hyötyä, vaan voi olla vahinkoa!
Minä ymmärsin, että he tahtoivat saada minut pois ja loukkaannuin. Vaan samassa minä tunsin, että pelkäsin santarmeja; en vielä nähnyt niitä vaan jo pelkäsin! Tiesin, ettei ole hyvä lähteä pois ihmisten luota, kun ne ovat hädässä, vaan kuitenkin alistuin heidän tahtonsa alle.
He saivat minut ulos. Lähdin ylös vuorelle kantojen yli, kompastuin, ikäänkuin joku olisi tarttunut kantapäihini, minun takanani kiiruhti vaitelias nuorukainen Ivan Bykov, iso taakka selässä, hän oli lähetetty peittämään kirjoja metsään.