Silloin minun täytyy lähteä!
Vaan pelkoni pidätti minua.
— Tänne juoksee joku! — kuiskasi Ivan hiljaa. Katselin alas, tiheät varjot ryömivät vuorelle ylös, taivas oli pilvessä, kuu joko ilmestyi pilvien alta tahi hukkui taas niihin, koko maailma ympärillä liikkui ja hiljainen liike minua iletti ja pelotti vielä enemmän. Seurasin silmilläni, miten varjojen virrat vuosivat maata myöten kätkien kannot ja minun sieluni mustaan vaippaan. Pensaissa vilkahti eräs pää, se hyppi oksien välissä kuin pallo.
Ivan vihelsi hiljaa ja sanoi:
— Se on Kostja!
Minä tunsin Kostjan, — hän oli noin viisitoistavuotias poika, sinisilmäinen ja valkotukkainen, heikko veikari. Hän oli lopettanut koulun kaksi vuotta sitten. Mihail valmisti hänestä itselleen apulaista, myös opettajaa.
Minä ymmärsin, että vartavasten ajattelin sitä: tahdoin tukehuttaa häpeätäni ja pelkoani näillä sivuajatuksilla.
Kostja hypähti esiin pensastosta, hän oli hengästynyt, äänensä katkonainen.
— Tulivat jo! Kyselevät sinua, munkki! Kas tuossa… Setä Pjotr kirjotti kirjeen ja käski minun saattamaan sinua Lobanovin erakkojen asuntoon, mennään!
Minä nousin ja sanoin Ivanille: