Minä tiesin, miksi hän niin kysyi, — olin usein löytänyt rahoja lattialta, — vaan nyt näyttivät hänen sanansa minusta vastenmielisiltä, ikäänkuin hän olisi purrut sydämeeni.
— Rukoilin Jumalaa, — sanoin minä.
— Minkälaista Jumalaa? — kysyy hän. — Onpa niitä Jumalia tässä meillä enemmän kuin sata! Vaan missä on hän, se elävä Jumala? Missä on se joka on se oikea, eikä ainoastaan puusta, niin! Haepas häntä!
Kyllä minä tiesin hänen sanojensa arvon, vaan kuitenkin ne loukkasivat minua juuri sinä hetkenä. Vlas oli hyvin vanha mies, tuskin pysyi enää jaloillaan, polvet koukussa kävi hän aina ikäänkuin astuskelisi riukua myöten, keikkuen edestakasin. Hampaita ei ollut enää ainoatakaan suussaan, hänen kasvonsa olivat tummat ja ikäänkuin vanhaa räsyä ja niistä pilkistivät esiin vallan hullut silmät. Ja Vlasin kuoleman enkelikin oli, luultavasti, vanha, ei enää jaksanut nostaa kättään iskeäkseen vanhukseen, vaikka tämä oli jo ihan järkeä vailla: joku aika ennen Larionin kuolemaa hän alkoi hourailla:
— Enpä olekaan kirkon, vaan eläimien vartija — lausui hän.
— Minä olen paimen, paimenena olen syntynyt ja niin kuolenkin! Kas — pian lähden kirkosta karjamaalle.
Vaan kaikki tiesivät, ettei hän koskaan ollut palvellut paimenena.
— Kirkko, — sanoi hän, — on hautausmaa, kuollut paikka, vaan minä tahdon elävää tointa, tahdon hoitaa karjaa, kaikki minun esi-isäni ovat olleet paimenina ja niin minäkin 42 ikävuoteeni saakka.
Larion teki pilaa hänestä ja kysyi häneltä kerran nauraen:
— Muinaisaikoina oli olemassa Veles, eläimien jumala, — ehkä hän on esi-isäsi?