— Jo silloin kun sinut löydettiin mietin minä: jos ottaisi tuon lapsen luokseen; vaan enpä ennättänyt silloin. No, vaan nyt näyttää siltä että se on Jumalan tahto — kas, onpa hän uudelleen antanut elämäsi minun käsiini. Niin siis tulet elämään kanssani!
Minusta oli silloin vallan samaa, — elää tahi kuolla, niin miten elää, kuin kenen kanssa elää… Niin minä astuinkin yhdeltä pisteeltä toiselle vallan itse huomaamattani.
Muutaman ajan päästä minä aloin katsella ympärilleni.
Tämä Titov oli pitkä, synkkä mies, hiukset lyhyet kuten sotilaalla, viikset isot ja parta ajettu. Hän puhui hitaasti, ikäänkuin varoen ettei vaan sanoisi mitään liikaa, tahi ikäänkuin hän ei uskoisi itse omia sanojaan. Hän piti käsiään aina selän takana tahi taskuissa, ikäänkuin häveten niitä. Minä tiesin etteivät talonpojat kylässä — eikä oikeastaan koko piirikunnassa pitäneet hänestä, ja pari vuotta sitten olivat he häntä iskeneet nuijalla Malinovkan kylässä. Kerrottiin, että hän aina kulki revolveri taskussa. Hänen vaimonsa, Nastasja Vasiljevna, oli hyvin kaunis nainen, vaan hän oli aina sairaana; hän oli laiha, tuskin pystyi kulkemaan, hänen kasvoissaan ei ollut veren tilkkaa, vaan hänen silmänsä olivat isot ja paloivat arasti. Heidän tyttärensä Olga oli kolme vuotta minua nuorempi, myöskin kalpeahko ja sairaalloinen, ja kaikki heidän ympärillään oli hiljaista: lattialla oli paksut matot, askeleita ei kuulunut, ihmiset puhuivat hiljaa puoliääneen, jopa kellokin seinällä nakutti varovaisesti. Jumalanäidin kuvien edessä paloivat sammumattomat lamput, kaikkialla seinillä oli kuvia: tuomiopäivä, apostolien ja Pyhän Barbaran kärsimykset. Ja nurkassa makuusijalla makaa vanha, lihava, harmaa kissa ja katselee kaikkialle vihreillä silmillään, valvoo, että kaikki olisi hiljaa. Siinä varovaisessa hiljaisuudessa en voinut pitkään aikaan unohtaa en Larionin laulua enkä meidän lintujamme.
Piankin vei minut Titov konttoriin ja alkoi opettaa minulle konttoritöitä, kirjanpitoa. Niin minä elin. Ja minä huomasin, että Titov tarkasteli minua, yhä vaan katseli töitäni ja oli vaiti, ikäänkuin hän odottaisi jotain minulta. Minun oli paha olla, iletti.
Minä en ole koskaan ollut iloinen, vaan siihen aikaan tulin ihan synkkämieliseksi, ei ollut ketään, jonka kanssa olisin puhunut, enkä juuri tahtonutkaan puhua. Titov ja hänen vaimonsa kyselivät minulta usein jotain Larionista; vaan minä en tahtonut kertoa hänestä, jokin ikäänkuin esti minua tekemästä sitä.
Vaikealta ja kammottavalta tuntui kaikki sielussani, eikä minua yhtään miellyttäneet Titovit ja heidän epäilyttävän hiljainen elämänsä. Kävinpä silloin usein kirkossa avustamassa vahtimestari Vlassia ja uutta lukkaria, — hän oli nuori, kaunis mies, lienee ennen ollut opettajana; hän oli laiska jumalanpalveluksien suhteen, imarteli pappia, suuteli sen kättä ja juoksi ihan koirarakkina sen perässä. Minua hän aina haukkui ja vallan turhaan, koska minä tunsin messun yhtä hyvin kuin hän ja tein kaikki niin kuin tarvittiin.
Siihen aikaan minä aloinkin vaikean elämäni — minä aloin rakastaa
Jumalaa.
Kerran ennen iltajumalanpalvelusta korjasin kynttilöitä jumalanäidin kuvan edessä, ja kas — niin Hän kuin Lapsensa katsoivat minuun vakavina ja niin herttaisesti… Aloin itkeä ja asetuin polvilleni Heidän eteensä, rukoillen jonkun, luultavasti Larionin edestä. Kauvanko minä rukoilin, sitä en tiedä, vaan minun tuli helpompi olla, sydämeni lämpeni ja minä elvystyin. Vlas hommasi alttarin luona ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Menin hänen luokseen, hän katsoi minuun ja kysyi:
— Mitäs sinä iloitset? Kopeekanko löysit?