Hänen venheensä oli huono, pikkuinen ja kiikkerä. Hän käänteli itseänsä siinä hiukan varomattomasti, venhe kaatui ja me molemmat löysimme itsemme yhtäkkiä vedestä. Eipä se ensimäisen kerran tapahtunut, enkä minä peljästynytkään. Nousin vedenpinnalle ja näen, että Larion ui jo aivan vieressäni, keikuttaa päätänsä ja sanoo:
— Ui rantaan, minä ajan tuon kirotun kaukalonkin sinnepäin!
Emme olleet kaukana rannasta, virta oli heikko, minä uin vallan rauhallisesti, vaan yhtäkkiä — tuntui ikäänkuin joku olisi vetänyt minua jalasta tahi olisin sattunut kylmään virranpyörteeseen ja katsoin taakseni. Siellä tuli kyllä venheemme kumoonkäännettynä, mutta Larionia — ei ole missään. Häntä ei ole olemassa!
Säpsähdin ikäänkuin kivi olisi sattunut päähän vavistus kävi läpi sydämeni, heikonsi koko ruumiini, ja minä vajosin pohjaan.
Juuri sinä hetkenä ajoi maatilan työnjohtaja Jegor Titov rannalla; hän näki miten venheemme kaatui, näki miten Larion hävisi; ja kun minä aloin upota, oli Titov jo riisuutumassa rannalla. Hän pelasti minut, vaan Larion löydettiin vasta yöllä.
Niin sammui hänen rakas sielunsa ja paikalla tuli minulle kaikki pimeäksi ja kylmäksi. Kun häntä haudattiin, makasin minä sairaana enkä voinut saattaa rakastani viimeiseen leposijaan, vaan kun nousin jaloilleni taas, oli ensimäinen asiani lähteä hänen haudalleen; istuin sinne, enkä itkeäkään voinut, niin oli ikävä. Muistelin hänen ääntänsä, muistuivat ilmielävinä mieleeni hänen puheensa, vaan sitä ihmistä, joka hellän kätensä olisi asettanut pääni päälle ei ollut enää maan päällä. Kaikki oli vierasta, kaukaista… Suljin silmäni, istuin. Yhtäkkiä — minua ottaa joku kädestäni kiinni ja nostaa ylös. Kas, Titov seisoo vieressäni.
— Mitä sinä täällä teet, — sanoo hän, — tule, lähdetään!
Ja hän vei minut. Minä menin. Hän sanoi minulle:
— Onpa sinulla poikarukka hyvä sydän, koska muistat hyväntekijääsi.
Vaan ei se minun sydäntäni keventänyt. Minä olin vaiti. Sitte lausuu
Titov: