Vaan muutamat repivät itsekin korviani sen kun vaan kerkisivät.
Sitte Larion sanoi minulle:
— Kenties sinä, Matvei, oletkin kenralin poika, vaan ei se ole suurikaan kunnia. Kaikki ihmisethän syntyvät samanlaisina, niin on, siitä syystä — pitää olla sama kunnia kaikilla.
Vaan tämä hänen sanansa tuli liian myöhään — olin silloin jo kaksitoista vuotta vanha ja tunsin loukkaukset jo hyvin kipeästi. Jokin pakotti minua vetäytymään pois ihmisten seuroista ja taas tulin lukkaria lähemmäksi, koko talven me kiipesimme yhdessä metsää myöten, pyydystelimme lintuja ja minun lukuni menivät jo huonommin.
Kolmetoista vuotiaana pääsin pois koulusta ja Larion rupesi miettimään, mitä hänen nyt pitäisi tehdä kanssani. Joskus kun yhdessä istuimme venheessä, — minä airoissa, hän piti perää — niin johti hän minua ajatuksillaan ihmiskohtalon kaikkia polkuja myöten, kertoi kaikenlaisia elämänsuunnitelmia.
Jo näkee hän minun pappina, sitte taas sotilaana, kauppapalvelijana, ja kaikkialla aina vaan on pahaa minulle:
Ja kysyypä hän: — Miten sitte, Motjka?
Taas katsoo hän minuun ja lausuu nauraen:
— Ei mitään, älä pelkää! Joskin lankeat, niin kyllä kiipeät taas ylös! Ainoastaan sotapalvelusta vältä, siinä on ihmisen: loppu!
Elokuussa, pian neitsyt Maarian taivaasen astumisen päivän jälkeen, lähdimme yhdessä Ljubushajoelle monneja kalastamaan, Larion oli jonkun verran päissään ja oli hänellä viinaa mukanakin. Hän nieleskelee pullostaan vähitellen, meluaa ja laulelee.