Luostarin portilla minä kadotin hänet silmistäni ja toinnuin hiukan, katselin ympärilleni: kaikkialla oli juhlaa ja juhlamelua, kellon ääntä ja kansan valtavaa keskustelua, taivaassa paloi heleänä iltarusko ja järvi oli pukeutunut sen punaisiin heijastuksiin.
Minun ohitseni kulki eräs ihminen, se hymyili ja kysyi:
— Näitkö sinä?
Minä syleilin ja suutelin häntä kuin veljeäni pitkän erossaolon jälkeen, eikä meillä löytynyt sanaakaan sen enempää sanottavaa toisillemme; hymyillen erosimme me ja vaieten.
… Yöllä minä istuin metsässä järven rannalla, taas yksin, nyt jo sielultani ainaiseksi ja katkeamatta sidottuna kansan sieluun, maan herraan ja ihmeittentekijään.
Minä istuin ja kuuntelin miten kaikki, mitä olin nähnyt ja saanut tietää, kasvoi minussa ja paloi yhtenäisellä tulella ja minä heijastin tätä valoa taas maailmaan ja kaikki siinä leimahti suurta merkillisyyttä, pukeutui ihmeelliseen pukuun, ja minä tahdoin niellä koko maailman, niinkuin se oli niellyt minut, ja se antoi sielulleni siivet.
Minulla ei ole sanoja kuvatakseni tämän yön iloja ja ihastusta, kun minä yksin pimeydessä syleilin koko maailmaa rakkaudellani, asetuin kaiken koetteeni huipulle ja näin maailman elävien voimien tulivirtain kaltaisena, jotka myrskyisesti vuotavat, sulautuakseen yhteen ainoaan, jonka päämäärä oli minulle saavuttamaton.
Vaan iloisena ymmärsin minä, että päämäärän saavuttamattomuus on henkeni loppumattoman kasvamisen lähde, ja siihen loppumattomuuteen sisältyy elävän ihmishengen ilojen lukemattomuus.
Aamulla näytti aurinkokin minusta vallan uudelta: näin miten sen säteet varovaisesti ja hellästi sulattivat pimeyttä, sytyttivät sen, paljastivat maailman yön peitteistä ja, kas, siinä se seisoi edessäni kirjavissa ja komeissa syyskoristeissa — ihmisten suurten leikkien jalokivikenttä, tappelukenttä, jossa taistellaan ihmisten leikkien, vapauden edestä, pyhässä juhlakulkupaikassa kauneuden ja totuuden juhlina.
Näin sen, äitini, avaruudessa tähtien välillä, miten se ylpeästi katseli valtamerisilmillään kaukaisuuksiin ja syvyyksiin; näin sen maljana, joka oli täynnä heleänpunasta, lakkaamattomasti kiehuvaa, elävää ihmisverta ja näin sen hallitsijan, kaikkivoivan, kuolemattoman kansan.