— Nouse, sinä rakas, nouse! nosta kätesi, älä pelkää! Sinä nouse, nouse, ilman pelkoa. Kipeärukka nouse! Rakas! Nostahan kätesi!

Sadat tähdet syttyivät hänen sydämessään ja vaaleanpunaset varjot hänen kuolleilla kasvoillaan, yhä enemmän avautuivat hänen kummastuneet ja iloiset silmänsä ja hitaasti liikahdellen hartioitaan hän nosti nöyrästi vapisevat kätensä ja ojensi ne tottelevasti eteenpäin — hänen suunsa oli auki ja hän näytti linnunpojalta, joka ensi kertaa lentää ulos pesästään. Silloin kaikki ympärillä huoahti, — ikäänkuin maa olisi vaskikello ja joku Svjatogor-sankari iskisi siihen kaikella voimallaan, — kansa vavahti, horjui ja kaikki sekaisin huusivat, kiljuivat:

Jaloillesi! Auttakaa häntä! Nouse, tyttö, jaloillesi! Nostakaa hänet!

Me tartuimme tyttöön, nostimme hänet, asetimme hänet maan päälle ja pitelimme häntä kevyesti. Hän horjui kuin tähkä tuulessa ja huudahti:

— Rakkaani! Herra Jumala! Voi haltiattareni! Rakkaat!

— Kävele, — huusi kansa, — kävele!

Muistan tomusia kasvoja, hiessä ja kyynelissä ja kyynelien kosteuden lävitse säteili valtavana ihmeitätekevä voima — usko omaan valtaan, usko valtaan tehdä ihmeitä.

Hiljaa kulki terveeksi tullut keskuudessamme, luottavaisesti nojautui se elvystyneen ruumiinsa kansan ruumiiseen, hymyili ihan valkosena kuin kukka ja lausui:

— Päästäkää minut, minä kävelen yksin!

Hän pysähtyi, horjui ja käveli. Hän kulki kuin veitsiä myöten, jotka leikkasivat hänen varpaitaan, vaan kuitenkin hän kulki yksin, hän pelkäsi ja nauroi kuin pieni lapsi ja kansakin hänen ympärillään oli iloinen ja hellä sille kuin pienelle lapselle. Hänen ruumiinsa kuohui, vapisi, hän ojensi kätensä etemmäs, nojaten niillä ilmaan, joka oli täynnä kansan voimaa ja kaikkialta häntä tukivat tuhannet valoisat säteet.