Minä hyökkäsin kansan sekaan, hyppäsin mäeltä sen joukkoon, lähdin sen kanssa ja lauloin koko rinnastani:
— Iloitse sinä siunattu, sinä kaikkien voimien voima!
Minut temmattiin mukaan, syleiltiin, ja ihminen ui ja suli suunnattomissa polttavissa hengähdyksissä.
Ei ollut maata jalkojeni alla, ei ollut minua eikä ollut aikaa silloin, oli ainoastaan iloa, niin suunnatonta iloa kuin taivas. Minä olin liekkivän uskon hehkuva sysi, olin huomaamaton ja suuri kuin kaikki, jotka ympäröivät minua yhteisen lentomme aikana.
— Nopeammin!
Ja vastustamatta lentää kansa maan yli valmiina astumaan yli kaikkien esteitten ja kuilujen, kaikkien epäilyksiensä ja mustien kauhujensa yli.
Muistan, miten sitten kaikki pysähtyi ympärilläni, syntyi hämminki, meteli, olin yhtäkkiä tuon vaunun vieressä, jossa makasi sairas, muistan huutoja ja nurinaa:
— Messua, messua!
Vallitsi ääretön kiihtymys: vaunua tuupattiin, tytön pää kiikkui heikkona, voimatonna, isot silmänsä katselivat pelokkaasti. Sadat silmät vuodattivat sairaaseen säteitään, tuhansia voimia yhtyi sen heikontuneella ruumiilla, voimia, joita kutsui esiin valtava halu nähdä sairaan nousevan makuusijaltaan, ja minäkin katsoin sairaan katseen syvyyteen ja niin sanomattomasti minä tahdoin, kuten kaikki, hänen nousevan, ei minun eikä hänen takiansa, vaan jonkun muun takia, jonka edessä niin minä kuin hän olimme ainoastaan linnun höyheniä tulipalon tulessa.
Kuten sade täyttää maan elävällä kosteudella, niin täytti kansa tytön kuivettuneen ruumiin omalla voimallaan, se kuiskasi ja huusi niin minulle kuin hänelle: