Minä olin niin yksinäni. Tämä kaikki oli minusta surullinen erehdys, täynnä voimatonta epätoivoa, väsynyttä armonodotusta.
Ihmiset alhaalta lähestyvät; heidän kasvonsa ovat tomussa, hiki virtaa heidän poskiansa myöten, he hengittävät raskaasti, katselevat kummallisesti, ikäänkuin he eivät näkisi mitään, ja tuuppivat toisiaan, horjuen jaloillaan. On sääli heitä, on sääli tuota uskonvoimaa, joka tuntuu ilmassa.
Ei ole loppua ihmisvirralla!
Kiihtyneenä, vaan synkkänä ja ikäänkuin syyttäen, kaikuu ilmassa valtava huuto:
— Iloitse, kaikkein autuain, iloitse! Ja taas:
— Nopeammin, nopeammin!
Tomupilvessä näkyi satoja mustia kasvoja, tuhansia silmiä, ikäänkuin linnunradan tähtiä. Ja minä huomasin, että kaikki nämä silmät olivat kuin yhden ainoan sielun tulisäteitä, joka intohimoisesti odotti tuntematonta iloa.
Ihmiset kulkivat kuin yksi ainoa ruumis, lujasti kiinni toisissaan, käsikädessä, ja he astuivat niin nopeasti, ikäänkuin heidän matkansa olisi hirveän pitkä ja he kuitenkin olisivat paikalla valmiit kulkemaan lepäämättä loppuun saakka.
Minun sieluni värisi, vavahti, jonkun käsittämättömän levottomuuden tähden; kuin salama syttyi muistissani Joonaan suuri sana:
— Jumalanrakentaja-kansa!?