Kenties jo kaksikymmentä heikontunutta tyttörukkaa minä olin nähnyt, kymmeniä uskonhulluja naisia ja muita voimattomia, ja aina minä tunsin omantunnonvaivoja ja olin loukkaantunut niiden takia, — oli sääli niiden voimattomia ruumisraukkoja, oli sääli niiden turhaa ihmeen odotusta. Vaan en minä vielä koskaan ollut tuntenut niin voimakasta sääliä kuin tällä kerralla.
Suuri, sanaton valitus oli jähmettynyt tytön vaaleille, puolikuolleille kasvoille ja äänetön tuska täytti äidin. Minun tuli vaikea olla, astuin tuonnemmas, vaan kuitenkaan en voinut unohtaa sitä.
Tuhannet silmät katsoivat kauvas ja ympärilläni ui kuin pilvi lämpönen ja yhä uudistuva kuiske:
— Jo tuovat, jo tuovat!
Raskaasti ja hitaasti nousee kansa vuorelle, ikäänkuin musta meren aalto, punasena vaahtona palaa sen harjalla lippujen kulta, räiskyttäen heleitä sädekimppuja, notkeasti keinuu, liehuu Jumalanäidinkuva auringonsäteissä, ikäänkuin tulinen lintu.
Kansan ruumiista nousee sen valtava huokaus, tuhatääninen laulu:
— Suuren Jumalan äiti, puolustajamme, ainoamme!
Kumeat huudot keskeyttävät laulun:
— Astu! Nopeammin! Nopeammin!
Sinisen metsän keskellä hymyilee järvi valoisasti, punanen aurinko sulaa, hukkuu metsään, kellot soivat iloisina. Vaan yltympäri on kärsiviä kasvoja, hiljaista ja surullista rukouksien kuisketta, kyynelien pimittämiä silmiä, ja siellä täällä välähtelevät kädet, jotka tekevät ristinmerkkejä.