Ja yhtäkkiä sydän jähmettyy ja tuntuu ikään kuin loppuisi rukoussanojeni virta, iloni ei enää ole puhdas, selvä, minä ikäänkuin häpeän Jumalan edessä — en voi enää! Ja silmät poiskäännettyinä, jotten vaan näkisi jumalanäidin kasvoja, nousen — olen hämilläni, tahi surullinen. Ja minä tulin levottomaksi, en tiennyt miksi niin tapahtui? Koetin ymmärtää, vaan en voinut, ja minun tuli paha olla kun iloni hävisi tuon ihmisen takia.
Ja kun ihmiset alkoivat panna huomiota minuun, niin minäkin aloin huomata heitä.
Tapahtuipa, että kun juhlapäivinä kävelin kadulla, niin kansa katseli minuun uteliaana, muutamat tervehtivät minua hyvin totisina, toiset taas nauraen, mutta kaikki katsoivat minuun.
— Kas — sanoivat he — siinä rukoilijamme!
— Varo vaan, Matvei, kai sinusta vielä pyhimys tulee?
— Kuulkaas te pojat, älkää naurako, hän ei ole pappi, eikä usko rahan vuoksi Jumalaan!
— Ikäänkuin talonpoikia ei olisi pyhimyksien joukossa?
— Meistä tulee kaikki hyve, eikä meille siitä hyötyä ole!
— Onkos hän talonpoika? Eikös hän ole salainen herrasmies…?
Ja niin he puhuivat, joko imartelivat tahi loukkasivat.