Siihen aikaan tahdoin minä kaikkien kanssa elää hiljaisessa sovussa ja niin että kaikki minuakin kohtaan olisivat ystävällisiä, vaan ihmisten irvistelyt aina estivät minua siitä.
Erittäin hullusti minua vainosi Savelka Migun; jos hän vaan huomasi minut, asettui hän heti polvilleen, kumarteli ja lueskeli:
— Teidän pyhyytenne, kumarran teille tomuun asti! Rukoilkaa Savelkan edestä, että sille tulisi jotain hyötyä Jumalasta! Opettakaa, miten pitäisi olla Jumalan mieliksi, pitäisikö lakata varastamasta tahi varastaa ja asettaa jumalanäidille parin puudan painoinen kynttilä?
Ihmiset nauroivat, vaan minusta tuntui kummalliselta ja ilkeältä kuulla Savelkan pilaa. Vaan hän yhä jatkoi:
— Oikeauskoiset, kumartakaa pyhälle miehelle! Hän pettää talonpoikia konttorissa ja lueskelee sitten kirkossa pyhiä kirjoja, silloin Jumala ei kuulekaan, miten talonpoika itkeä nyyhkyttää.
Minä olin silloin kuusitoista vuotias ja olisin voinut iskeä häntä vasten naamaa tämän irvistelyn takia, vaan sen sijaan minä aloin väistyä Migunin tieltä ja hän huomasi sen, sekä tuli vielä hullummaksi. Hän oli laittanut laulun; kävi juhlapäivinä katua pitkin ja lauloi, balalaikan säestämänä:
Herrat ne viettää likkain kanssa
öitä pimiöitä
Ja likat ne kivulla synnyttää
noita orposikiöitä.
Jos likat ne joskus kakaransa
herrojen hoiviin antaa,
Niin silloin siitä tulee herrain renki
mi köyhiltä veroja kantaa.
Se oli oikeastaan pitkä laulu, ja kaikkia hän siinä pieksi, vaan eniten Tito via ja minua. Ja niin hullusti hän minua kiusasi, että kun sattumaltakin näin hänen haaskasen partansa, lakkiräysänsä ja kaljun päänsä, niin minä suorastaan vapisin; teki mieleni heittäytyä hänen päällensä ja olisin voinut repiä hänet kappaleiksi.
Mutta vaikka olinkin silloin nuori, niin osasin sentään pitää sydäntäni kurissa; hän kulki perässäni ja lauleskeli, vaan minä en välittänyt hänestä enkä yhtään näyttänyt ihmisille miten vaikeata minun oli, astuskelin vaan hitaasti enkä ollut mitään kuulevinani.