Yhä enemmän vaan rukoilin; tunsin, ettei minulla ollut mitään muuta suojaa kuin rukous, vaan nyt ilmestyi rukouksiini valituksia ja katkeria sanoja:
— Minkä tähden, Jumalani? Olenko minä syypää siihen, että äitini ja isäni eivät tahdo tuntea minua, että heittivät lapsen kuin kissanpojan pensastoon?
Enkä minä nähnyt muuta syytä itsessäni — koska ihmiset kaikki seisovat erikseen elämässä, jokainen on tottunut asiaansa ja on tehnyt tavastaan lain, mistä sitten yhtäkkiä pitäisi käsittää, ketä vastaan vieras voima suuntaa sinua?
Vaan kumminkin rupesin tarkemmin katsomaan ympärilleni, koska elämäni tuli yhä levottomammaksi ja käsittämättömämmäksi.
Meidän herramme, Konstantin Nikolajevitsh Losev, oli rikas ja sillä oli paljon maata; harvoin kävi hän meidän maatilallamme: heidän perheessään pidettiin tätä tilaa onnettomana, siinä oli joku kuristanut kuoliaaksi herran äidin, hänen isoisänsä oli pudonnut hevosen selästä itsensä kuoliaaksi ja hänen vaimonsa oli siellä karannut pois. Kaksi kertaa näin minä herran: hän oli pitkä, lihava mies, kultasankaset silmälasit nenällä, pitkä takki päällään ja lakissaan oli punanen reuna. Kerrottiin että hän oli hyvin tärkeässä virassa tsaarin palveluksessa ja hyvin oppinut — kirjottipa kirjojakin. Vaan Titovia hän oli kaksi kertaa kovasti haukkunut jopa uhkaillut nyrkilläänkin.
Sokolin maatilalla oli Titovilla kaikki valta ja voima. Tila ei ollut iso, viljaa kylvettiin ainoastaan niin paljon kuin tarvittiin taloutta varten ja muu maa vuokrattiin ulos talonpojille; sitten oli käsketty vähentää vuokramaa ja kylvää pellavaa, — koska lähistöön oli perustettu tehdas.
Paitsi minua, istui konttorin nurkassa Ivan Makarovitsh Judin, mykkäsieluinen ihmisraukka, joka aina oli päissään. Hän oli ollut sähkölennätinvirkamies, vaan oli karkotettu paikastaan juoppouden takia. Hän piti kaiken kirjanpidon, kirjotti kirjeet, sopimukset talonpoikien kanssa ja oli niin vaitelias, että suorastaan kummastutti; hänelle puhuttiin, vaan hän nyökkäsi ainoastaan päätään, naureskeli hiljakseen ja joskus lausui:
— Niin.
Ja siinä kaikki mitä voi sanoa hänestä.
Hän oli pikkuinen, laiha, vaan kasvonsa olivat pyöreät ja turvonneet, silmiä ei näkynyt juuri ollenkaan, pää oli kalju, hän kävi varpaisillaan, hiljaa ja horjuen, ikäänkuin sokea.