Kasanin jumalanäidin päivänä olivat talonpojat juottaneet Judinin juovuksiin, ja kun hän kuoli, — jäin minä yksin konttoriin. Titov asetti minulle palkaksi 40 ruplaa vuodessa ja käski Olgan auttamaan minua.
Jo ennenkin olin huomannut, että talonpojat kuljeksivat konttorin vieressä, ikäänkuin sudet loukkujen ympärillä: he kyllä näkevät loukun, vaan täytyy syödä, lihakappale viettelee, ja silloin he joutuvatkin kiikkiin.
Kun minä yksin jäin konttoriin, ja kun pääsin tarkastamaan kaikkia kirjoja ja suunnitelmia, niin tietysti huomasin paikalla omallakin pienellä järjelläni, että kaikki maatilallamme oli suorastaan rosvousta, talonpojilla oli veroja loppumattomiin, kaikki olivat velkaantuneita, ja tekivät työtä ainoastaan Titovin hyväksi. Enkä juuri voi sanoa, että minä kummastuin tahi häpesin. Ja vaikka minä käsitin nyt, miksi Savelka haukkuu, niin kuitenkaan hän ei ollut oikeassa minun mielestäni — enhän minä ollut aikaansaanut tuota rosvousta!
Huomaan, ettei Titov ole puhdas isännän edessä, että hän täyttää omia taskujaan mahdollisimman paljon. Jo aikaisemminkin minä käyttäydyin rohkeasti hänen kanssaan, aavistaen että hän tarvitsee minua jotakin varten; vaan nyt minä tuumin: kas, sitähän varten hän minua tarvitsee, että suojelisin häntä, varasta, Jumalan edessä.
Niin hän kuin hänen vaimonsakin kutsuivat minua aina vaan rakkaaksi pojakseen; he pukivat minut hyvin ja minä tietysti kiitin heitä siitä, vaan sieluni ei lähestynyt heitä, eikä sydämeni lämmennyt heidän hellyydestänsä. Vaan Olgan ja minun välillä yhä vaan kasvoi ystävyys; minua miellytti hänen hiljainen hymyilynsä, ystävällinen äänensä ja hänen rakkautensa kukkiin.
Titov ja hänen vaimonsa kulkivat Jumalan edessä ikäänkuin hevoset, joilla on kuolaimet suussa, ja ikäänkuin peittivät alistuvaisella arkuudellaan jotain syntiä, joka oli vielä kamalampi kuin varkaus. Titovin kädet eivät miellyttäneet minua, hän yhä vaan peitteli niitä ja sillä aiheutti kaikenlaisia huonoja ajatuksia, kenties ovat hänen kätensä kuristaneet ihmisen kuoliaaksi — kenties ne ovat veressä?
Ja aina vaan niin hän kuin hänen vaimonsa pyysivät minua:
— Rukoile meidän syntisten edestä, Motja!
Kerran kun en enää voinut pidättyä, minä sanoin:
— Oletteko te sitte niin paljon synnillisempiä kuin muut?