— Onko se oikein tahi ei, sitä en tiedä, — vastasi hän. — Vaan minusta näyttää, että te, jumalanmiehet, rukoilette Jumalaanne vaan osottaaksenne hänelle muitten syntiä. Jos teitä ei olisi olemassa, niin kaikki synnit menisivät sekasin Jumalan mielestä.
Vielä kauvan tämän jälkeen hän ei ollut huomaavinaan minua, vaan minun sielussani alkoi kasvaa vallan sietämätön viha häntä vastaan, — hän tuli mielestäni pahemmaksi kuin Savelka.
Yöllä, kun rukouksessani vaan mainitsin hänen nimeänsä, niin syttyi sielussani viha ja kenties juuri sinä hetkenä lausuin ensimäisen inhimillisen rukoukseni:
— En tahdo, Jumalani, sinun armoasi varkaalle: rukoilen sinulta hänelle rangaistusta! Ja älköön hän rankaisematta varastako kerjäläisiltä.
Ja niin kiivaasti minä puhuin Titovia vastaan, että ihan itsekin peljästyin hänen kohtalonsa vuoksi.
Vaan pian sen jälkeen minä tapasin Migunin — hän tuli konttoriin pyytämään niiniä, ja minä olin ihan yksin siellä.
Kysyinpä minä:
— Savelka, miksi sinä pilkkaat minua?
Hän osotti minulle hampaitaan, pistäen terävillä silmillään kasvoihini.
— Minulla ei ole paljon asiaa, — sanoi hän, — tulin vaan niiniä pyytämään.