Minun jalkani vapisivat ja sormeni puristuivat nyrkkiin; otin hänen kurkustaan kiinni ja puristin hiukan.
— Mitä minä olen tehnyt? Hän ei peljästynyt eikä loukkaantunut, vaan otti yksinkertaisesti käteni, ja vei sen pois kurkustaan, ikäänkuin en minä, vaan hän olisi vahvempi meistä.
— Kun ihmistä kuristetaan on sen vaikea puhua, — lausui hän. — Älä sinä koske minuun, olenpas kokenut kaikenlaisia iskuja — sinun iskusi ovat liikaa minulle. Ja tapella sinun ei sovi, sillä silloin kumoat kaikki Jumalasi käskyt.
Hän puhui levollisesti, leikillisesti, kevyesti. Minä huusin hänelle:
— Mitä sinä tahdot?
— Niiniä.
Näen etten sanoillani häntä jaksa voittaa ja vihanikin on poissa, minun on ainoastaan kylmä ja tekee kipeätä.
— Olettepas kaikki petoja! — sanon minä. — Voidaanko nauraa ihmiselle sentakia, että isä ja äiti siitä ovat luopuneet?
Vaan hän iskee minuun leikkisanoillaan, ikäänkuin kivillä:
— Äläpä viatonta teeskentele, kyllä me totuuden tiedämme; onko sokeus sinut lyönyt, kun olet varkaan leipää syönyt.