— Jospa tämä vaan pian loppuisi tämä syöminki ja juominki!
Hän voi pahoin tuosta ihmisten ahneudesta ja minuakin iletti.
Kun olimme tulleet kokonaan lähelle toisiamme, niin itkimme kumpikin; istuimme sängyllä syleillen toisiamme ja itkimme ja nauroimme suuren ja aavistamattoman aviopuolisoitten onnen takia. Aamuun saakka emme nukkuneet, yhä suutelimme toisiamme ja keskustelimme miten tulisimme elämään; nähdäksemme toisiamme sytytimme kynttilän.
Hän puhui minulle, syleillen minua lämpösillä käsillänsä:
— Eletään niin että kaikki meistä pitävät! Hyvä on sinun kanssasi,
Matvei!
Olimme kumpikin ikäänkuin juovuksissa sanomattomasta onnestamme ja minä sanoin hänelle:
— Rangaiskoon minua Jumala jos sinä Olga koskaan minun takiani itket toisenlaisia kyyneleitä! Vaan hän sanoi:
— Minä otan sinulta vastaan kaiken, kaiken, olen sinulle äiti ja sisar, rakkaani!
Olimme nyt yhdessä kuin ihanassa huumauksessa. Toimiani löin laimin, en nähnyt mitään enkä tahtonut nähdä mitään, aina vaan kiiruhdin kotiin, vaimon luo; kävelin hänen kanssaan niityllä, metsässä.
Muistelin entisiä aikoja, hankin itselleni lintuja, talomme oli valoisa, iloinen, kaikkialla seinillä riippui häkkiä, linnut laulelivat. Hiljainen vaimokultani piti niistä; joskus kotiin palattuani kertoi hän mitä tiainen oli tehnyt ja miten viheriävarpunen oli laulanut.