Ja kerran, kun minulle jotain erittäin hyvin onnistui, niin tuli Olga luokseni, asetti kevyet kätensä minun olkapäilleni ja sanoi:
— Matvei, Jumala varjelkoon, minä rakastan sinua enemmän kuin kaikkea muuta maailmassa!
Kummastuttavan yksinkertaisesti lausui hän nämä valoisat sanat, niinkuin lapsi lausuu sanan "äiti". Ja voimani lisääntyivät siitä, hän tuli minulle yhä rakkaammaksi. Ensi kerran hän sanoi että hän rakastaa minua ja ensimäisen kerran minä silloin syleilin häntä ja suutelin häntä niin, että minä kokonaan hävisin, lakkasin olemasta, kuten jo ennen oli tapahtunut kanssani palavan rukouksen aikana.
Pyhän neitsyen esirukouksen juhlaksi oli meidän talomme valmis — se oli sangen kirjava, muutamat hirret olivat mustia, palaneita. Pian vietimme häätkin, appiukkoni joi itsensä siellä juovuksiin ja nauroi koko ajan kuin piru, joka oli jossain asiassa menestynyt, anoppini katseli meitä, itki — hän oli vaiti, hymyili, vaan poskia myöten vuosi kyyneleitä.
Titov huusi huutamistaan: — No, äläpä poraa! Katsos minkälainen vävy meillä on? Pyhä mies!
Ja samalla hän päästi kamalan kirouksen.
Arvokkaita vieraitakin oli kutsuttu, — pappi, piiripäällikkö, kaksi kunnanvanhinta ja vielä muutamia haukia särkien joukossa, vaan ikkunain taka oli kokoontunut kylän kansaa ja niiden keskellä näytteli Migun suurinta osaa — tuo vanhoin päiviinsä saakka kuolemattoman iloinen ihminen. Hänen balalaikkansa vaan kilisi.
Minä istuin ikkunan vieressä. Savelkan kimeä ääni kuului vallan hyvin, vaikka hän pelkääkin äänekkäästi tehdä pilaa; kuitenkin kuulen, kun hän laulelee:
Juokaa kunnes kuralle tulette,
Syökää kunnes vatsanne repee.
Hänen pilansa miellytti minua silloin, vaikk'ei minulla juuri ollutkaan aikaa miettiä sen johdosta. — Olga nojautui minuun ja kuiskutteli: