— Miksi et juossut sammuttamaan?
— Olenkos minä ihmeittentekijä, mitä? Olisiko tuli sammunut, vaikka olisin siihen sylkenytkin?…
Olgan silmät olivat itkusta punaset, hän oli kokonaan noessa, savusta mustunut — oli niin naurettava.
— Teitkö työtä? — kyselin minä. Hän alkoi itkeä.
Titov lausui synkkänä:
— En tiedä mitä nyt pitäisi tehdä…
— Alkaa alusta, täytyy rakentaa taas, — vastasin minä.
Minussa kehittyi silloin sellainen itsepäisyys, että olin paikalla valmis hirsiä kaatamaan ja seiniä laittamaan, ja olisin vaikka lepäämättä paikalla saattanut työn loppuun, koska, vaikka minä vastustinkin Jumalan tahtoa, minun kuitenkin täytyi saada varmaan tietää, oliko hän minua vastaan tahi ei?
Ja uudelleen alkoi varkaus. Minä keksin jos minkälaisia kavalluksia. Entisinä aikoina, öisin rukoillen Jumalaa unohdin kokonaan oman olemassaoloni, vaan nyt makasin ja mietin vaan miten taas ruplasen saisin taskuuni; olin kokonaan hukkunut siihen, tiesin, että useat juuri samaan aikaan itkivät minun takiani, että niinä useilta olin vienyt leipäpalasen suusta ja että pienokaisia kenties oli kuollut nälkään minun ahneuteni takia, niin ilkeätä ja kamalata on nyt sitä tietää ja naurettavaakin — vaan silloin olin liian typerä ja ahne.
Pyhimyksien kasvot eivät katso minuun enää hyväntahtoisesti ja surullisesti, kuten ennen, vaan jollain tavalla varoen, samaten kuin Olgan isä. Kerran minä varastin kylänvanhuksen pöydältä viisikymmentä kopeekkaa — niin kauniiksi olin tullut.