Sydämeni sykki, luulin että Jumalakin oli tullut vihollisekseni ja jos minulla silloin juuri olisi ollut kivi kädessäni, olisin varmaankin sen heittänyt taivaaseen. Katselin, miten varastettu omaisuuteni savuna ja tuhkana hajosi, sydämeni paloi yhdessä sen kanssa ja minä lausuin:
— Tahdotko sinä osottaa minulle että tomun ja tuhkan takia olen saattanut hukkaan sieluni, sitäkö sinä tahdot? En usko, en tahdo että sinä alentuisit siihen, ei se pala sinun tahdostasi, vaan talonpojat ovat sen sytyttäneet, koska he vihaavat Titovia ja minua! En usko sinun vihaasi, ei sentakia, etten minä ansaitsisi sitä, vaan sentakia, ettei sellainen viha ole sinun arvoistasi! Sinä et tahtonut auttaa minua silloin kuin apuasi olisin tarvinnut. Et tahtonut auttaa heikkoa ihmistä hänen taistelussaan syntiä vastaan. Sinä olet syypää enkä minä! Minä painuin syntiin ikäänkuin pimeään metsään, se oli olemassa ennen minua ja miten minä olisin voinut pelastautua siitä?
Ei nämä tyhmät sanat lohduttaneet minua… Eivätkä ne myöskään kelvanneet puolustukseksi, vaan ne herättivät sielussani jonkinlaisen vihamielisen itsepäisyyden.
Minun taloni paloi poroksi ennenkuin vihani sammui. Yhä vielä minä seisoin metsän reunassa nojaten puuhun, ja kiroilin, vaan Olgan vaaleat, kyyneleiset kasvot eivät menneet silmistäni.
Ja minä lausuin Jumalalle rohkeasti, ikäänkuin vertaiselleni:
— Jos sinä olet vahva, niin olen minäkin vahva, — ja niin täytyykin olla!
Tulipalo sammui, kaikki tuli hiljaiseksi, pimeäksi, vain silloin tällöin vielä kiilsivät pimeässä tulikielet ikäänkuin pieni lapsi, joka on väsynyt itkemään ja hiljaa nyyhkyttää. Yö oli pilvinen, joki loisti, kuin väännetty veitsi, joka oli hukkunut peltojen keskelle, ja minä tahdoin nostaa tuon veitsen ja iskeä sillä.
Puoliyön seudussa minä tulin kylään — maatilan portilla seisoi Olga ja hänen isänsä, he odottivat minua.
— Missä sinä olit? — kysyi Titov.
— Seisoin vuorella ja katselin tulipaloa.