— Sinun takiasi, onneton, myyn sieluni!
Vaan näitten sanojen perästä minä häpesin häntä, tulin hiljaiseksi ja niin helläksi hänelle kuin vaan voin.
Vaan, ymmärtäkäähän toki, en minä säälistä itseäni tahi ihmisiä kohtaan kärsinyt enkä kiristänyt hampaitani, vaan sentakia, etten voinut voittaa Titovia ja siitä hirveästä surusta, että olin myöntynyt hänen tahtoonsa. Kun joskuskin muistelin hänen sanojansa vanhurskaista, niin koko olemukseni jäähtyi. Ja hän nähtävästi käsitti kaiken tämän.
Hän iloitsi. Hän sanoi minulle:
— No pyhimys, nythän sinun täytyy ajatella kammiotasi, meidän kanssamme kun sinulla vaimoinesi on liian ahdasta, tuleehan teille lapsia?
Hän kutsui minua pyhimykseksi, minä olin vaiti.
Ja yhä useammin alkoi hän kutsua minua sillä tavalla, vaan tyttärensä tuli yhä rakkaammaksi, yhä ystävällisemmäksi minua kohtaan, nähtävästi hän käsitti miten vaikeata minun oli.
Ja Titov kävi kumarrusmatkoilla Losevin pehtorin luona sekä sai siltä rukoilluksi kauniin paikan kartanon takana; siihen hän alkoi rakentaa taloa meitä varten, vaan minä yhä vainosin ihmisiä ja varastelin. Asiat menivät hyvin, kukkaro tuli yhä pulleammaksi, rakennuksen alla ja loisti auringossa. Kattokin tuli sen päälle, sinne asetettiin uunit ja syksyllä siinä jo voitiin asuakin.
Vaan kerran, iltasella, — minä juuri tulin Jakimofkasta, jossa panttasin talonpoikien karjaa, — saavuin metsästä kylään ja katselin — aurinko laskeutui, vaan siinä sen alla paloi taloni ikäänkuin kynttilä.
Alussa minä ajattelin, että se olisi ainoastaan auringon liekkiä, se oli ympäröinyt talon punasilla säteillään ja nosti sen ylös, taivaaseen, luokseen, kuitenkin huomasin, että ihmiset juoksivat ja jo kuulin miten tuli vihelsi ja puu paukkui.