— Minäkö en uskaltaisi varastaa? — lausuin minä. Siihen ei tarvitse rohkeutta, vaan ainoastaan konnamaisuutta. Noh antakaa vaan tulla, ruvetaan varastamaan!
Ja hän, konna, naureskeli ja kyseli:
— Vaan entäs synti?
— Itse minä vastaan synneistäni.
— Noh, niinhän se on hyvin! — sanoi hän. — Nyt tiedä, että päivä päivältä yhä vaan hääsi lähestyvät!
Ikäänkuin sutta lampaalla hän niillä häillä pyydysteli minua pauloihinsa.
Ja niin se alkoi. Minä en ollut tyhmä asioissa ja hävyttömyyttä minulla oli aina ollut tarpeeksi. Aloimme siis yhdessä ryöstää kansaa, ikäänkuin shakkipeliä pelattiin, — hän otti askeleen, ja minä vielä hurjemman. Olimme molemmat vaiti, katsoimme vaan toisiimme, hänen silmissään oli omituista vihreätä naurua ja minun silmissäni — vihaa. Tämä ihminen voitti minut, vaan kaikki hävittyäni hänelle, en minä kuitenkaan voinut antaa hänelle perään ilettävimmissäkään tapauksissa. Kun otin pellavaa vastaan, punnitsin väärin, sakkoja syöttövahingosta pidättelin itselleni, kaikilla tavoilla likistin kopeekoita talonpojilta, vaan rahaa minä en laskenut enkä ottanut käsiinikään, — kaikki meni Titoville; tietysti ei se minua helpottanut enempää kuin talonpoikiakaan.
Sanalla sanoen, minä olin sinä aikana kuin hullu, rinnassani tuntui raskaalta, ahdistavalta, kylmältä; niin pian kuin muistin Jumalaa, — niin kaikki pakotti ja poltti. Vaan kuitenkin minä usein nuhtelin häntä:
— Miksi — sanoin minä, — et sinä voimallasi pidättänyt minua lankeamasta; miksi annoit minulle koettelemuksen, johon järkeni ei pystynyt, tahi etkö näe, Jumalani, että sieluni hukkuu? —
Oli tunteja, jolloin Olgakin tuli minulle vieraaksi; katsoin häneen ja ajattelin vihaisesti: