Kylässä oli kuultu, että minä muka olin saanut rukkaset; tytöt naureskelivat, naiset lörpöttelivät, Savelka irvisteli ja kaikki se ärsytti minua, pilkko pimeäksi tuli sieluni.
Kun nousin rukoilemaan, niin tuntui ikäänkuin Titov seisoisi selkäni takana ja hengittäisi niskaani, sentakia rukoilinkin sekasesti, suorastaan herjasin sillä Jumalaa, koska en iloinnut hänestä, vaan mietin omia asioitani — miten minä toimeen tulisin?
— Auta, — rukoilin, — Jumalani, ja opeta minua, etten vaan kadottaisi Sinun teitäsi, ettei sieluni vaipuisi synnin likaan! Sinä olet voimakas ja armelias, suojele siis orjaasi paheessa ja anna sille voimaa taistella koettelemusta vastaan, älä anna vihollisen viekkauden voittaa minua, jotten epäilisi sinun rakkauttasi orjaasi.
Sillä tavalla minä alensin Jumalaa sen sanomattomien kauneuksien korkeudesta minun pienien asioitteni puolustajan virkaan, ja alennettuani Jumalani minä itse alennuin mitättömyyteen saakka.
Vaan Olga sulaa päivä päivältä surussaan ikäänkuin vahakynttilä. Minä ajattelen, miten hän tulisi elämään jonkun muun miehen kanssa; enkä voi asettaa ketään hänen viereensä, paitsi itseäni.
Rakkautensa voimalla luo ihminen itsensä kaltaisen, ja sentakia minä ajattelin, että tyttö ymmärtää sieluani, näkee ajatuksiani ja sen takia on minulle välttämätön, ikäänkuin minä itse itselleni. Hänen äitinsä tuli vielä synkemmäksi, katseli minuun kyynelsilmin, vaikeni ja huokasi, vaan Titov peitteli inhottavia käsiänsä ja kävi myös vaieten minun ympärilläni; hän kiertelee ikäänkuin korppi kuolevan koiran ympärillä, jotta hän siltä kuoleman silmänräpäyksenä voisi repiä ulos silmät. Meni koko kuukausi, vaan yhä vielä minä seisoin samalla paikalla, ikäänkuin olisin matkallani tavannut syvän haudan, enkä tiennyt miten pääsisin sen yli. Minun oli niin vaikeata, kaikki iletti. Kerran tuli Titov konttoriin ja sanoi minulle hiljaa:
— Katsoppas Matvei, tässä nyt on sinun onneksesi eräs asia, tartu siihen jos tahdot olla ihminen!
Asia oli sellainen, että siitä talonpojat olisivat paljon hävinneet, tila olisi jonkun verran voittanut, vaan Titovin taskuun olisi voinut tulla noin kaksisataa ruplaa.
Hän kertoi sen minulle ja kysyi:
— Mitä, uskallatko? Jos hän olisi kysynyt toisin, niin en olisi kenties mennytkään hänen käsiinsä, vaan nämä sanat suututtivat minua.