Sillä tavalla sahasi hän sydäntäni tylsillä sanoillaan, hänen viiksensä vapisivat ja silmissään leikki vihreä tuli. Sotapalvelus nousee eteeni, se on kauhea ja inhottava sielulleni — mikä sotamies minä olisinkaan? Jo se, että kasarmissa aina täytyy olla ihmisten kanssa, ei ole minua varten, ja sitten juoppous, haukkuminen, tappelu? Siinä palveluksessa on kaikki vastoin ihmistä, sen tiesin. Titovin puhe musersi minut kokonaan.
— Noh, sitten lähden luostariin!… — sanoin minä.
— Nyt olet jo myöhästynyt! — nauraa Titov. — Eivät he paikalla vihi munkiksi, vaan ottavat sinut ensin palvelemaan luostariveljenä. Ei Matvei, muulla kuin rahalla et saa kohtaloa lahjotuksi! Silloin minä sanoin hänelle:
— Antakaa te minulle rahaa, teillähän on paljon.
— Aha! — lausui hän. — Sen sinä olet hyvin keksinyt. Vaan ajatteleppas, onko se minulta hyvin tehty? Ajattele nyt: minä olen kenties suurella synnillä ostanut rahani, kenties olen myynyt sieluni pirulle niiden edestä. Sillä välin kun minä elin synnissä ja liassa, elit sinä vanhurskaudessa, ja nyt tahdot tehdä samoin, vaan nyt jo minun syntieni kustannuksella! Hyvin helppoa on vanhurskaan päästä taivaaseen, kun hän elää synnillisen niskassa, vaan minä en suostu palvelemaan sinua hevosenasi! Teeppäs mieluummin nyt itse syntiä, kyllä Jumala sinulle anteeksi antaa, — kai sinä olet häneltä jo edeltäpäinkin ansainnut!
Minä katselin häneen, ja minusta tuntui kuin olisi Titov yhtäkkiä kasvanut syltä pitemmäksi minua ja minä ryömin jossain hänen jalkojensa luona. Sitten minä ymmärsin, että hän tekee pilaa minusta, lopetin keskustelun ja illalla kerroin Olgalle, mitä isänsä oli sanonut. Kyyneleet loistivat tytön silmissä ja hänen korvansa vieressä vapisi pieni sininen suoni ja tämä surkea vavistus löysi vastakaikua minunkin sydämessäni. Ja sanoipa Olga hymyillen:
— Katsoppas, ei se käykään niinkuin me tahdoimme…
— Ei, — sanoin minä, — kyllä se käy!
Minä sanoin sen vallan ajattelematta, vaan tämän kautta ikäänkuin annoin sanani niin hänelle kuin itsellenikin, — sanani, josta en voinut luopua.
Siitä päivästä saakka tuli elämäni likaseksi; alkoi pimeä ja päihtynyt aika, mies kierieli ikäänkuin kyyhkynen tulipalossa savupilvessä. Minun oli Olgaa sääli, tahdoin häntä vaimokseni, rakastin tyttöä, vaan pääasia oli se, että Titov oli jossain suhteessa vahvempi ja voimakkaampi minua ja sitä ylpeyteni ei voinut sietää. Minä halveksin varkauksia ja koko hänen likaista sieluansa, vaan yhtäkkiä tuli ilmi, että siinä sielussa oli jonkinlaista voimaa, joka katseli valtavana minuun.