Minun oli hyvin vaikea, vaan kuitenkin säälistä Olgaa kohtaan olin lyömättä häntä.
Kylässä jo tiedettiin, etten minä elä sovussa appini kanssa, jopa alkoivat ihmiset kohdella minua ystävällisemmin. Minä itse tulin onneni takia hellemmäksi ja Olgakin oli sydämeltään hyvä — ja nyt minä aioin hiljakseen maksaa talonpojille velkaani mahdollisuuden mukaan. Minä aloin vähitellen hyvitellä heitä; avustin yhtä ja suojelin toista. Vaan maalla on ikäänkuin lasin takana jokainen kädenliike kaikkien näkyvissä. Titov suuttui suuttumistaan:
— Tahdotkos taas lahjoa Jumalaa? — sanoi hän. Minä päätin erota konttorista, sanoin vaimolleni:
— Kuusi ruplaa kuukaudessa ja vielä enemmänkin saan lintuja pyydystellen!
Ystävättäreni tuli surulliseksi.
— Tee miten paraiten osaat, jos vaan emme joutuisi kerjäläisiksi! Sääli tulee isää, sanoi hän, — hän tahtoo sinulle hyvää ja on ottanut paljo syntiä niskoilleen meidän takiamme…
— Voi, kyllä tiedän, rakkaani! Hänen varansa, juuri ne minua piinaavat.
Seuraavana päivänä minä sanoin apilleni, että minä lähden. Hän hymähti ja kysyi:
— Sotamieheksikö?
Paloipa siipeni. Ymmärsin hyvin, että hän voi sen tehdä minulle — se on vallan helppoa hänelle: hänellä on kaikkialla korkeita tuttavuuksia, kaikkialla miestä kunnioitettiin, ja jos minut otettaisin sotilaaksi, olisin hukassa kuten kivi vedessä. Hän ei tulisi säälimään tytärtänsä, — olipa hän muutenkin pelannut korkeata peliä Jumalan kanssa.