Ja solmu solmun päästä kietoo käteni: vaimoni on hiljakseen alkanut itkeä, silmänsä ovat aina punaiset. Kysyinpä häneltä:
— Mikä sinua vaivaa Olga? Vaan hän sanoo.
— En ole terve.
Minä muistan valani, jonka hänelle tein, minun on vaikea olla ja häpeän. Olisinpa silloin ottanut erään askeleen — ja päättäväisyyttäkin oli — vaan sääli tulee rakastettua naista! Jos häntä ei olisi ollut, olisin mennyt vaikka sotilaaksi, ainoastaan välttääkseni Titovia.
Heinäkuun lopussa syntyi meille poika ja minä tulin taas hulluksi joksikin aikaa. Synnytys oli hyvin vaikea, Olga huusi ja minun sydämeni aivan jähmettyi pelosta. Titov tuli ihan mustaksi kasvoiltaan, vapisi, nojautui pihalla rappuun, piilotti tapansa mukaan kätensä ja kuiskasi pää alaspainuneena:
— Jos hän kuolee on elämäni turha, Jumala armahda… Jos sinulle tulee lapsia Matvei, niin kenties käsität tuskani ja elämäni ja lakkaat pitämästä muita ihmisiä syntisinä.
Minä säälin häntä sillä hetkellä. Itse kävelin pihaa myöten ja ajattelin:
— Uudelleen uhkaat minua, Jumalani, uudestaan on kätesi raskaasti päälläni! Olisitpas ihmisen antanut parantua, olisitpas auttanut häntä väistymään sivulle! Tahi oletko tullut saidaksi armosi annossa, eikö voimasi olekaan hyvyydessä.
Kun nyt muistelen näitä puheita, häpeän tyhmyyttäni.
Lapsi syntyi ja vaimoni muuttui, äänensäkin tuli vahvemmaksi, koko vartalo ikäänkuin ojentui ja minua kohtaan hän nähtävästi tuli hiukan kieroksi. Ei siten että hän olisi tullut ahneeksi, vaan kuitenkin alkoi hän laskea leipäpalasia; jopa harvemmin antoi almuja, muisteli kuka talonpojista meille oli velkaa ja kuinka paljon. Tosin ne olivat viiden kopekan velkoja, vaan kumminkin hän ne muisti. Alussa minä ajattelin, että se menee ohi; minä kävin jo silloin aika reipasta lintukauppaa, pari kertaa kuukaudessa kävin häkkineni kaupungissa ja joka matka tuotti ruplia viisi tahi enemmänkin. Meillä oli lehmä, noin kymmenisen kanoja — mitäs vielä puuttui?