Vaan Olgan silmät kipenöivät pahasti. Jos satuin tuomaan hänelle lahjan kaupungista, valitti hän:
— Mitä varten? Säästäisit mieluummin.
Minun tuli ikävä ja sen ikävän takia minä kiinnyin lintujahtiin. Lähdin metsään, asetin verkon, ripustin paulat, paneuduin makaamaan, viheltelin ja mietin. Sielussani oli hiljaista, puhdasta, en tarvinnut mitään. Ajatuksia silloin syntyi, ne koskivat sydäntä ja hukkuivat taas tietämättömiin, ikäänkuin kivi järveen; ja sielu sen jälkeen aaltoili ja tunsi Jumalan läsnäolon.
Niinä silmänräpäyksinä on sininen taivas ja ääretön maailma jumalani ja kullalla kirjaeltu syys- tahi talvimetsä on hopeinen temppelini; joet, pellot, kukkulat, tähdet ja kukat, kaikki mikä on kaunista on jumalallista, kaikki jumalallinen on sukua sielulleni. Vaan kun ihmiset muistuvat mieleeni, niin sydämeni säikähtää ikäänkuin unessa peljästynyt lintunen ja hämmentyneenä se katsoo elämään — eipä sulaudu yhteen Jumalan kauneus ja ihmisen likainen kerjäläiselämä. Valon Jumala on jossain kaukana ja loistaa siellä voimassaan ja ylpeydessään, ihmiset taas ovat erikseen niukassa ja surkeassa elämässään. Minkätähden Jumalan lapset ovat uhratut tyhjyydelle ja nälälle, minkä tähden he ovat alennetut ja sorretut kuin madot liassa; minkä takia Jumala on sen sallinut? Mitä iloa hänellä on nähdä luomiensa lasten alennustilaa? Missä ovat ihmiset, jotka näkevät Jumalan ja tuntevat hänen kauneuttansa? Likainen, jokapäiväinen puute on pimittänyt sielun ihmisestä. Yltäkylläisyys lasketaan iloksi ja rikkaus onneksi, ihmiset hakevat synnin vapautta eivätkä ole vapaita synnistä. Ja missä on isän kauneuden voima, missä niissä on Jumalan kauneus? Onko Jumala elossa? Missä on jumalallinen?
Yhtäkkiä kiehahtaa sauhuna sielussa joku aavistus tahi viittaus, täyttää kaiken, tyhjentää kaiken ja sielussa on kylmää ja tyhjää, ikäänkuin talvella pelloilla. Silloin minä en uskaltanut sanoilla koskea siihen ajatukseen, vaan vaikk'ei se noussutkaan eteeni sanoihin puettuna, niin kuitenkin minä tunsin sen voiman ja pelkäsin sitä kuin pieni lapsi pimeätä luolaa. Hyppään ylös, hommaan asioitani, kiiruhdan kotiin, kokoon verkkoni, kävelen nopeasti ja laulan ääneen poistaakseni luotani voimatonta pelkoani.
Jopa alkoivat ihmiset ivata minua, koska lintujen pyydystelijöitä ei juuri kunnioiteta maalla ja Olgakin huokaa syvästi, nähtävästi hänestäkin hommani näyttää lapselliselta. Appini saarnaa saarnaamistaan, minä olen vaiti, odotan syksyä; minusta näyttää, että pääsen asevelvollisuudesta — siihen läpeen en tällä kertaa mene.
Vaimoni tuli uudelleen raskaaksi ja samalla synkkämieliseksi.
— Mikä sinua vaivaa, Olga?
Alussa hän kielsi — ei mitään, niin vaan, mutta kerran hän tuli luokseni, pani kätensä kaulaani ja purskahti itkuun.
— Minä kuolen, — sanoi hän, — minä kuolen synnytyksessä.