Minä tiesin, että naiset usein puhuvat niin, vaan kuitenkin minä pelästyin. Lohdutin häntä, vaan ei hän kuullut.
— Taas sinä jäät yksin, — sanoi hän, — eikä kukaan sinusta pidä.
Sinä et tule toimeen ihmisten kanssa, olet kaikessa liian suora —
minä pyydän sinua lasten tähden: älä ole ylpeä, kaikki ovat syypäitä
Jumalan edessä, etkä sinäkään ole oikeassa…
Usein hän minulle puhui sellaista ja minä tulin levottomaksi, säälin häntä, pelkäsin hänen puolestansa. Appini kanssa tuli jonkinlainen sovinto ja hän käytti sitä paikalla omalla tavallansa hyväkseen; tässä Matvei, kirjota alle. Ja hänellä oli tärkeitä tekosyitä — kutsunnat nenän edessä, — toinen lapsi lähellä.
Jopa alkoivat kutsuntajuopottelut, pojat kutsuivat minuakin; minä kieltäydyin — silloin meiltä särettiin ikkunalasit.
Tuli sekin päivä ja minä ajoin kaupunkiin arpaa nostamaan, vaimoni jo pelkäsi poistua talosta. Appini saattoi minua ja kertoi minulle koko matkan, miten paljon hän oli nähnyt vaivaa minun takiani, miten paljon hän oli tuhlannut rahaa ja miten hän kaiken oli hyvin saanut järjestetyksi.
— Kenties olettekin turhaan nähneet vaivaa, — sanoin minä.
Niin se olikin. Minun arpani oli yksi viimeisistä. Titov ei jaksanut uskoakaan onneani ja sitten nauroi synkästi.
— Tosiaankin, nähtävästi on Jumala sinun kanssasi! Minä olin vaiti, vaan kuitenkin sanomattoman iloinen; minut tämä vapautti kaikesta mikä painoi sieluani, vaan etenkin se vapautti minut rakkaasta apistani. Kotona oli Olga suunnattoman iloinen; itki ja nauroi, rakkaani, kiitti minua ja syleili ikäänkuin minä olisin karhun tappanut.
— Kiitän sinua, Jumalani, — sanoi hän, — nyt minä voin rauhassa kuolla.
Minä tein pilaa hänestä, vaan itsestäni kuului kamalalta, koska tiesin, että hän uskoo kuolemaansa ja ymmärsin, miten vaarallinen semmonen usko on, miten se hävittää elinvoimia hänestä.