Noin kolmen päivän päästä alkoi hän synnyttää. Kaksi vuorokautta hän kärsi kauheita tuskia ja kolmannella kuoli, synnytettyään kuolleen lapsen; hän kuoli, niinkuin hän, rakas ystäväni, oli itse uskonutkin.
Hänen hautajaisiansa minä en muista, koska minä jonkun aikaa olin vallan kuuro ja sokea.
Titov minut herätti, — se oli Olgan haudalla. Vielä nytkin näen sen selvästi — hän seisoi edessäni, katsoi minua kasvoihini ja sanoi:
— Kas, Matvei, toisen kerran me jo tapaamme toisemme kuolleitten luona; tässä alkoi ystävyytemme ja tässä sen pitäisi uudestaan vahvistua…
Minä katsoin ympärilleni, ikäänkuin olisin ensi kerran eläessäni tullut maailmaan; satoi vettä, sumussa heiluivat paljaat puut ja hautojen ristit näkyivät epäselvästi kuin sumumerestä kohoavat linnut, kylmä oli ollut riistomatkalla ja oli pukenut kaiken painostuttavaan märkyyteen, oli raskas hengittääkin, oli kuin sade ja sumu olisivat syöneet koko ilman. Minä sanoin Titoville:
— Mitä sinä tahdot? Mene pois!
— Minä tahdon, että sinä ymmärtäisit suruani. Kenties sinunkin takiasi, sen takia että minä estin sinua elämästä sinun tahtosi mukaan on Jumala nyt rangaissut minua ottaen pois tyttäreni…
Maa sulaa jalkojeni alla tarttuvaksi liaksi, jalkani imeytyvät siihen.
Minä tartuin häneen ja heitin hänet likaan ikäänkuin säkin puita ja huusin:
— Ole kirottu!