Entäs kuolema?
Niin, siinä ihmiset tarvitsevat jumalaa. Ihminen ei tahdo lakata olla olemassa.
Ja kuitenkin hän näkee, miten toiset ihmiset nauravat, iloitsevat, surevat ja kärsivät, miten he kuolevat kuin kärpäset, häviävät tuosta aurinkoisesta, säteilevästä maailmasta.
Kysymys jumalasta on sama kuin kysymys kuolemasta.
Ja ketkä kysyvät: mitä tulee kuoleman jälkeen, mistä ihminen on tullut, mihin hän menee?
Juuri ne, joiden elämä on tullut siksi levottomaksi, että usko siihen kaikkiauttavaiseen jumalaan on lakannut, usko siihen, ettei ihmisen pitäisi huolehtia nykyelämän suhteen, koska taivaassa kerran kaikki kärsimykset palkitaan. Juuri ne, jotka tuntevat itsensä onnettomiksi, turvattomiksi maailmassa ja joilta kokemus on hävittänyt uskon kaikkivaltiaaseen jumalaan.
Siellä, missä kuten Venäjän talonpoikien keskuudessa, vuosisatain kuluessa taloudellinen elämä on ollut pysähtynyttä, jähmettynyttä, siellä ovat aina kehityksen ja epäilyksen kannattajina ja levittäjinä olleet sellaiset ihmiset, jotka jostain syystä ovat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa, joko rikkomalla tuon pysähtyneen yhteiskunnan tapoja vastaan tahi koska heidän taloudellinen asemansa on eronnut ympäristön taloudellisesta asemasta. Sellaiset ulkopuolella yhteiskuntaa "pohjalla" olevat ihmiset, juopot, rentut, paljasjalkaset "jumalan kukkaset" ovat Gorjkin lempilapsia, koska oikeastaan, niin ihmeelliseltä kun se kuuluukin, juuri nämät ovat Venäjän kukkasia, Venäjän liikkuvin aines, täynnä kiukkua tuota harmaata, likaista elämää vastaan, jossa kansan joukot makaavat sortavan virkavallan nukuttamina.
Juuri niin, koska sellaisen, luokkansa ulkopuolelle joutuneen ihmisen taloudellinen asema epävarmuutensa ja tavattomuutensa takia herättää epäilyksiä maailmanjärjestelmän suhteen. Sellainen epäilevä ja jumalaa hakeva ihminen on myöskin tämän kertomuksen sankari, ja sitä ovat muutkin huomattavimmat henkilöt, jotka siinä esiintyvät.
Kertomuksen päähenkilö on avioton lapsi, löytölapsi. Jo tämä hänen erikoisasemansa sellaisessa talonpoikaisyhteiskunnassa antaa hänen ajatuksilleen erikoisleiman, siihen suuntaan vaikuttavat vielä hänen kasvattajansa, juoppo, yksinäinen luonnonihminen, lukkari Larion ja tunnettu hevosvaras, leikinlaskija ja laulaja Savelka. Sellaisia olentoja on kertomuksessa useita ja kertoja Matvei on itse vallan samanlainen. Hänen erikoisasemansa panee hänet ajattelemaan ja hakemaan jumalaa, sellaista jumalaa, joka todenteolla olisi olemassa, joka voisi ja tahtoisi auttaa ihmisiä, sellaista eheätä, yleispätevää jumalaa, joka ei olisi pappien palvelija.
Pitkä on jumalanhakijan matka ja paljon ihmiskunnan tuskia ja suruja näkee hän sillä matkallaan, mutta samalla hän huomaa, ettei hän ole yksin, että paljon on maailmassa sellaisia hakijoita kuin hän, ja silloin hän saa käsityksen kansasta. Hän kuljeskelee luostareita pitkin, yhden erakon ja viisaan jumalanmiehen luota toisen luo ja huomaa, että useat itsekin epäilevät jumalan olemassaoloa, tahi ovat ainoastaan uhraamalla järkensä päässeet noista epäilyksistä. Ja se mies taas, joka nähtävästi on joutunut elämän huipulle, ainoa joka ei tuskastu jumalanhakijan kysymyksiin, kaunis, viisas, sivistynyt, nautinnonhaluinen munkki Antonius, myöntää kysyjälle vasten naamaa: "ainoastaan ihminen on olemassa, kaikki muu on vaan sen mielipidettä". Ja tämä tappaa Matvein uskon siihen olentoon, jonka sanottiin olevan ulkopuolella ihmistä ja ohjaavan ihmisen kohtaloa. Tästä lähtien tarkastaa jumalanhakija enimmäkseen juuri ihmisten kohtaloita ja miten eri kohtalot eri ihmisille ovat laittaneet eri jumalat, eri käsitteet jumalasta ja sitten hän tulee siihen johtopäätökseen, ettei ole olemassa sitä suurta jumalaa, joka hänet lapsena rukouksen aikana yhdisti koko suureen luontoon. "Ihmiset ovat repineet tuon lapsen jumalan kappaleiksi, jokainen tarpeensa mukaan."