— Meille tuli riita. Alussa pappi syytti minua hävyttömyydestä, toisti sanoja, joita minä tunsin yhtä hyvin kuin hän ja sekottikin niitä suutuksissaan ja sitten niin hän kuin hänen vaimonsakin alkoivat suorastaan haukkua minua.
— Niin sinä, — sanoivat he, — kuin sinun appi-isäsikin — olette molemmat ryöväreitä, olette varastaneet kirkolta: Mokri dol — on aikoja sitten jo ollut kirkon niittynä, vaan te riistitte sen meiltä, sentähden nyt teitä Jumala onkin rangaissut…
— Se on totta, — sanoin minä, — Mokri dol on vääryydellä teiltä pois otettu, vaan te olitte sen ensin ottaneet talonpojilta! Minä nousin, aikoen poistua.
— Odotappas! — huutaa pappi. — Entäs rahat messuista?
— Ei tarvitse pitää, sanoin minä. Ja lähdin miettien:
— Etpäs vienyt sieluasi oikeaan paikkaan!
Noin kolmen päivän päästä kuoli lapseni Sasha; se oli ottanut arsenikkia sokerin sijasta, oli nuollut sitä ja kuoli. Se ei ihmetyttänyt minua ollenkaan, minä olin jollain tavalla tullut kylmäksi kaikkea vastaan, olin tylsistynyt.
Päätin lähteä kaupunkiin. Siellä oli eräs rovasti, joka vietti jumalista elämää ja oli hyvin oppinut — hän oli innokkaasti väitellyt harhauskoisten kanssa uskonnon asioista ja oli vallan profeetan maineessa. Minä ilmotin apilleni, että lähden pois sekä jätän taloni ja kaikki mikä minulle kuului hänelle ja pyysin siitä kaikesta sata ruplaa.
— Ei, — sanoi hän, — ei se käy! Kirjota minulle vekseli kolmestasadasta ruplasta puoleksi vuodeksi.
Minä kirjotan, otin passini ja lähdin. Juuri vartavasten lähdin jalkasin, toivossa, että tiellä kenties rauhottuisi sieluni myrsky. Ja vaikka matkustin katumusasioissa, en kuitenkaan ajatellut Jumalaa, — joko pelosta, tahi koska minua tuskastutti, — kaikki ajatukseni olivat kieroja, ryömivät kuin mädäntynyt piikko ja musta ja pilvinen oli taivas minulle.