Minun ympärilläni oli musta nunnain joukko, tuntui ikäänkuin joku vuori olisi hajonnut ja kappaleet pudonneet kirkkoon. Luostari oli rikas, sisaria oli paljon ja kaikki olivat sellaisia isoja; kasvot olivat lihavia, pehmeitä, valkosia, ikäänkuin taikinasta tehtyjä. Pappi saarnasi innokkaasti vaan lyhyesti, ja oli myöskin syötäissä ollut kotona, hänellä oli iso bassoääni. Laulajat olivat valiojoukkoa, kaikki kaunottaria ja lauloivat ihanasti. Kynttilät itkivät valkosia kyyneliä, niiden tulet vapisivat, säälien ihmisiä.
— Sieluni ikävöi temppeliin, Sinun pyhään temppeliisi… nöyrästi laulavat nuoret äänet.
Aivan tottumuksesta toistin itsekseni messun sanoja, vaan katselin kuitenkin ympärilleni ja tahdoin päästä selville kuka oli erakko, eikä minussa ollut mielestäni tarpeellista hartautta. Ymmärsin sen ja häpesin… Enhän ollut tullut leikkimään — vaan sentähden että sielussani oli tyhjää. Enkä millään voinut koota itseäni, kaikki minussa on rikkinäistä, ajatukseni hyppivät. Näen muutamia uupuneita, kuivettuneita kasvoja — vanhoja puolikuolleita vaimoja, jotka katsovat pyhiin kuviin, liikuttavat huuliaan, vaan kuiskaustakaan ei kuulu.
Jumalanpalvelus loppui. Minä kävelin kirkon ympärillä. Oli kirkas päivä, aurinko säteili lumella, puissa hyppelivät tiaiset, jotka ravistivat lunta oksilta. Astuin aidan luokse ja katsoin kauas, kauas sinisiin maan syvyyksiin; luostari seisoi vuorella ja sen alla makasi maaäiti komeasti puettuna lumen sinertävään hopeaan. Pikkuisia kyliä näkyi metsän takana, jonka joki leikkasi kahtia, teitä näkyi ja olivat ne kuin pudonneita nauhoja ja kaiken sen yli kylvi aurinko salaisia säteitään. Kaikkialla oli hiljaista, rauhaa ja kauneutta…
Jonkun ajan päästä olin minä äiti Fevronian kammiossa. Hän oli pieni akka, silmissään koko ajan kyyneleet, ja ryppysillä kasvoillaan vapisi lakkaamatta hyvä hymy. Hän puhuu hiljaa, melkein kuiskaamalla ja laulavalla nuotilla.
— Älä syö, — sanoi hän, — nuorukainen, omenaa ennen Kristuksen kirkastumisen juhlaa, varo, kunnes rakas Jumala sen kasvattaa valmiiksi, kunnes sen siemenet mustenevat.
Minä ajattelin: mitä varten hän tuota puhuu?
— Kunnioita, — sanoi hän, — isääsi ja äitiäsi…
— Näettekös, ei minulla ole niitä!…
— Rukoile kuitenkin heidän sielukultansa pelastuksen puolesta…