— Minä olen niin iloinen jos teille tuntuu helpommalta.
Ja minä näen, että hän tosiaankin on iloinen. Mitä minä olen hänelle?
Vaan hän on iloinen siitä, että hän on hiukan rauhottanut ihmistä.
Minä sammutin tulen, panin maata ja ajattelin:
— Kas kun odottamatta satuin juhlaan.
Niin, vaikkei sydämeni olekaan kevyt, niin kuitenkin siinä tuntuu jotain uutta ja hyvää. Näen Tatjanan silmät joko veitikkamaisina tahi totisina; niissä on enemmän inhimillistä kuin naisellista; ajattelen häntä puhtaalla ilolla ja eikö se ole juhlapäivä, kun voi sillä tavalla ajatella ihmisestä?
Minä päätin huomenna hänelle lahjottaa sinisillä kivillä varustetun sormuksen. Vaan sitten unohdin enkä ostanutkaan. Kolmetoista vuotta on siitä kulunut, vaan yhä vielä muistelen sitä tyttöä ja aina kaduttaa, etten sille sormusta ostanut.
Aamulla hän naputti ovelle.
— Aika on nousta.
Me tapasimme toisemme kuin vanhat ystävät, istuimme teetä juomaan, ja hän yhä kehotti minua käymään tuon erakkomummon luona, otti minulta sananikin että niin tekisin. Jätimme sydämellisesti toisillemme hyvästit ja hän saattoi minut portin taakse.
Minä olin kaupungissa yksin kuin erämaassa. Luostariin oli kolmekymmentäkolme virstaa, minä lähdin paikalla matkalle sinne ja seuraavana päivänä olin jo siellä kirkossa.