— Kaikkea minä en käsittänyt, — sanoi hän, — ja muutama asia kuuluu ihan kauhealta: ajatteletpa sinä aika uskaliaasti Jumalasta!

Minä sanoin:

— Mahdotonta on elää kun ei näe Jumalaa!

— Niin, — sanoi hän, — tehän aioitte vallan nyrkeillä tapella hänen kanssaan, onko se sitte oikein? Vaan se, että elämä ihmisillä on vaikeata, se on totta, minä myöskin ajattelen joskus, miksi se niin on? Tiedättekö, mitä minä sanon teille? Tässä lähellä on naisluostari ja siinä on eräs erakkonainen, hän on hyvin viisas vanha ihminen! Hän puhuu niin hyvin Jumalasta — jos kävisitte hänen luonaan.

— Vaikkapa menisinkin! Minä käyn nyt kaikkialla, kaikkien pyhien ihmisten luona, minun täytyy rauhottua!

— Vaan minä menen nyt maata ja niin tekin pankaa maata, — sanoi hän ojentaen minulle kätensä.

Minä tartuin siihen, pudistin sitä ja sanoin koko sielustani:

— Kiitän teitä! Miten paljon te minulle olette antaneetkaan, en tiedä, enkä tiedä nyt vielä, miten kallista se on, vaan tunnen että hyvä ihminen te olette, kiitoksia teille!

— Mitä te nyt, — sanoi hän, — Jumala varjelkoon!

Hän punastui, hämmentyi.