Ja jollain tavalla vallan yhtäkkiä minä päätin: lähden elämään johonkin luostariin, jossa on mitä ankarimmat säännöt. Elelenpä siellä yksin kammiossani, mietin, luen kirjoja… Enköhän yksinäisyydessäni saa kootuksi rikkinäistä sieluani eheäksi, vahvaksi voimaksi.
Viikon päästä seisoin Savvatejevin erämaassa apotin edessä; hän miellytti minua. Kasvonsa olivat kauniinmuotoiset, hän oli harmaa, kalju, punaposkinen ja muutoin vahva, vaan katsantonsa oli totinen ja silmänsä lupaavat.
— Minkävuoksi, poikani, tahdot välttää maailmaa? kysyi hän.
Minä selitin, että sieluni on murheissaan vaimoni kuoleman takia, enkä minä mitään muuta voinut sanoa, jokin ikäänkuin esti minua… Hän katsoi minuun terävästi, nipistäen partaansa ja sanoi taas:
— Onko sinulla rahaa sisäänmaksua varten?
— On minulla noin sata ruplaa.
— Anna tänne! Mene pyhiinvaeltajain asuntoon, huomenna jumalanpalveluksen jälkeen puhun vielä sinun kanssasi.
Pyhiinvaeltajista piti huolta isä Nifont, joka myös miellytti minua.
— Meillä, — sanoi hän, — on yksinkertainen luostari, ihan tosiveljellinen, täällä kaikki tekevät yhtä paljon työtä Jumalaa varten, eikä niinkuin muissa paikoissa. On meillä muuten eräs herrasmieskin, vaan hän ei koske mihinkään eikä häiritse ketään. Täällä sinä löydät lepoa ja rauhaa sielullesi!
Päivän kuluessa minä olin jo tarkastanut koko luostarin. Se oli ennen nähtävästi ollut vallan metsässä, vaan nyt oli metsä pois hakattu, muutamissa paikoin portin edessä näkyi nytkin vielä kantoja; vaan aidan takana alkoi heti metsä, ikäänkuin kaksi mustaa siipeä syleili se vaalean sinistä kirkon kupoolia ja valkosia rakennuksia. Vastapäätä makaa Sinijärvi jäässä, se on puolikuun muotoinen, pituudeltaan kymmenen virstaa ja leveydeltään neljä; järven takana näkyy kolme Kudejarovin kirkkoa, Tolokontsevin Nikolan kultakupooli, vaan luostarin toisella puolen näkyy Kudejarovin kylä, kaksikymmentäkaksi taloa. Yltympäri on mahtava metsä.