Kaikki on kaunista. Sieluni heltyi hiljaa. Kas tässä minä tulen keskustelemaan Jumalan kanssa, avaan Hänen eteensä kaikkein salaisimmankin sieluni sopukan ja nöyrällä itsepäisyydellä minä pyydän Häntä osottamaan minulle tietä Hänen lakiensa tuntemiseen.
Olin iltajumalanpalveluksessa. Se kävi ankarasti kirkon sääntöjen mukaan ja kaikki olivat innokkaita; kuitenkin laulu oli epäsointuisaa, ei ollut hyviä ääniä.
Minä rukoilin:
— Herra Jumala, anna anteeksi jos olen julkeasti ajatellut sinusta, tiedäthän etten ole tehnyt sitä uskottomuudesta, vaan rakkaudesta sinuun, kaikkitietäjä, koska olen janonnut sinua.
Yhtäkkiä edessäni seisova munkki katsoi taaksepäin ja hymyili minulle, nähtävästi minä olin liian äänekkäästi lausunut kirottuja sanojani! Hän hymyili ja miten kauniit kasvot minä näin!… Jopa päänikin painui alas ja silmäni sulkeutuivat, en koskaan ennen enkä myöhemmin ollut nähnyt niin kaunista miestä. Minä siirryin likemmäs häntä ja katselin hänen ihmeellisiä kasvojaan, ne olivat valkoset kuin vaahto, partansa oli musta, siinä näkyi vaan muutamia harmaita karvoja. Silmänsä olivat isot, kosteahkot ja himmeät sekä ylpeät, hän oli hoikka ja korkeavartaloinen. Nenä oli hiukan käyrä ja muistutti hiirihaukan nokkaa, koko hänen olemuksessaan näkyi jotain jalosyntyistä. Hän hämmästytti minua niin, että sinä yönäkin vielä näin hänet unissani.
Varhain aamulla herätti minut Nifont.
— Isä apotti on sinulle määrännyt työtä, — sanoi hän, — mene leipomoon, tämä nöyrä munkki johtaa sinut sinne, hänpä on juuri sinun käskijäsikin! Tässä saat kruunun vaatteetkin!
Minä pukeuduin luostarin vaatteisiin, puku sopikin vallan hyvin, vaan se oli kokonaan kulunut ja likainen, eikä toisessa kengässä enää ollut anturaakaan. Minä tarkastin päällysmiestäni: hän oli kömpelö, hartiansa olivat leveät, otsassaan ja poskissaan oli hänellä ruuppia ja näppylöitä, joista kasvoi harmaita karvapensaita, kasvonsa olivat ikäänkuin lampaanvilloilla peitetyt. Hän olisi ollut muuten hyvin naurettavan näkönen, — vaan hänen otsassaan oli suunnattoman syviä ryppyjä, huulensa olivat ankarasti yhteenlikistetyt ja pienet silmänsä synkät.
— Kuule sinä, tule nopeammin! — käski hän. Hänen äänensä oli raaka, vaan repeytynyt, ikäänkuin rikkinäinen kello.
Hymyillen sanoi Nifont: