— Oletkos sinä minun päällysmieheni, tahi minä sinun?
Hänen suunsa oli iso, hampaansa olivat isot, kädet pitkät ja hän heilutti niitä sangen epäystävällisesti.
— No, mietin minä, koira sinut vieköön!
Minä pyyhkin jalkani märällä räsyllä, kiipesin kaukaloon, vaan päällysmieheni hyörii leipomoa pitkin ja mutisee:
— Minä sinut taivutan, mamman poika!… Minä sinulle opetan nöyryyttä!
Vastasin minä yhden kaukalon, jopa oli toinen valmis; vastasin toisen — ja jopa valmistui nisujauhotaikinakin vastattavaksi; sitä piti jo käsillä vastata.
Olin minä vahva poika, vaan en ollut juuri tottunut työtä tekemään: jauhot tunkeutuivat nenääni, suuhuni, korviini ja silmiini, tulin kuuroksi, en nähnyt enää mitään, hiki virtasi otsaani myöten, vuosi taikinaan.
— Tiedättekös, eiköhän teillä löytyisi jotain räsyä hikeä pyyhkiäkseni?
Miha suuttui:
— Samettihantuukeja me tässä hankimme sinua varten. Kaksisataa kolmekymmentä kaksi vuotta on luostari ollut olemassa ja on yhä odottanut sinun sääntöjäsi!