— Eikö se ole Sinun suuri lahjasi ihmisille, Herra Jumalamme?
Muistelen Tatjanan hyvää sydäntä, sen yksinkertaisuutta ja minä loukkaannuin kyyneliin saakka naisen puolesta! Ajattelin itsekseni:
— Kun apotti kutsuu minua puheilleen, sanon hänelle kaikki!
Vaan hän ei kutsunut. Päivät menivät toisensa perästä, ikäänkuin sokeat kapeata metsätietä törmäten toinen toisensa päälle, vaan apotti ei vieläkään kutsunut minua. Sieluni oli pimeä.
Silloin minun päähäni ilmestyivät ensimäiset harmaat hiukset.
Minä tahdoin puhua tuon kauniin munkin kanssa, vaan näin hänet harvoin ja ohimennen — jossain kaukana lensivät ohi hänen ylpeät kasvonsa ja minun ikäväni kulki hänen perässään näkymättömänä varjona.
Kerran minä kysyin Mihaililta jotain tuosta munkista.
— Jahah! — huusi Miha. — Tuo? Niin, hän on eläin, joka muka elää jumalista elämää, niin! Korttipelin takia hänet erotettiin sotapalveluksesta, naisskandaalien takia hengellisestä akatemiasta! Mitäs, hän on oppinut! Upseeri lähti akatemiaan. Tshudovin luostarissa hän pelasi kaikki munkit korteilla puti puhtaiksi, maksoi seitsemän ja puolituhatta ruplaa sisään, sitte hän tuli tänne, lahjotti maakappaleen ja osti sillä itselleen suuren kunnian, niin! Täällä hän myös pelaa korttia — apotti, muonavarain- ja rahastonhoitajat ja hän niiden kanssa. Sitte käy täällä tyttö hänen luonaan… Voi roistoja! Hänellä on erityinen kammio, no, siellä hän elääkin miten vaan tahtoo! Voi kamalata ruokottomuutta!
Minä en uskonut sitä, en voinut.
Tapahtui sitte, että minä kerran pyysin muonavarainhoitajaa, isä
Isidoria päästämään minut apotin puheille.