— Mistä asiasta sitte puhuttaisi?
— Uskonnosta, näettekös.
— Mitä sitten uskonnosta?
— Minulla on eri kysymyksiä.
Hän katseli halveksivasti minuun; hän oli päätänsä pitempi minua, laiha, isoluinen, silmänsä olivat viisaat, nenänsä oli kiero ja terävä, partansa pitkä.
— Sano suoraan — lihako viettelee? Olipa niillä aina se liha niin tärkeä.
Ei minulla juuri ollut halua, vaan kuitenkin kerroin hänelle lyhyesti epäilyksiäni. Hän synkistyi, hymyili.
— Sitä vastaan, poikani, on rukous päälääke, rukouksella teet terveeksi sielusi taudin! Kuitenkin, ottaen huomioon sinun ahkeruutesi ja sinun omituisen pyyntösi minä ilmoitan sinut apotille. Odota!
Sana "omituinen" kummastutti minua, minä tunsin siinä tyhjyyttä, joka oli viholliseni.
Ja niin kutsuttiin minut isä apotin luokse. Hän katsoi terävästi minuun, kun minä kumarsin hänelle ja sanoi minulle valtavalla äänellä: