— Isä Isidor kertoi minulle, että sinä tahtoisit koettaa voimiasi minun kanssani uskonnon asioissa…
— Näettekös, en minä tahdo väitellä…
— Älä keskeytä vanhimman puhetta! Jokainen kahden henkilön keskustelu samasta asiasta on jo väittely ja jokainen kysymys on ajatuksen viettely, tietysti, jos se vaan ei koske jokapäiväistä veljeselämää, juoksevia asioita! Tässä meillä on työtätekevä veljeskunta, me teemme työtä lihan ylöspitoa varten, jotta siinä väliaikaisesti asuva sielu voisi kääntyä Herran puoleen, rukoillen ja kumartuen Hänen eteensä, tämän maailman syntien takia. Täällä ei ole viisastelukouluja, vaan on työtä; emmekä tarvitse viisautta, vaan sielun yksinkertaisuutta. Sinun väittelysi veli Mihailin kanssa minä tunnen, enkä voi sitä hyväksyä. Malta ajatuksesi julkeutta pelastuaksesi kiusauksesta, koska irtipäästetty ajatus, jota ei uskonto sido, on pirun terävin ase. Järki tulee lihasta ja liha pirusta, vaan sielun voima on osa Jumalan hengestä; ilmestys tulee vanhurskaalle syvään rukoukseen vaipumisen kautta. Veli Mihail, sinun päällysmiehesi, on ankara munkki, vaan hän on todellinen taistelija ja veli, josta kaikki täällä pitävät hänen töittensä takia. Minä asetan sinulle rangaistuksen — päivätyösi loputtua täytyy sinun vasemmassa syrjäalttarissa ristiinnaulitun kuvan edessä lukea ylistysvirttä Kristukselle kolme kertaa yössä kymmenenä yönä. Sitte minä määrään sinut puhumaan pyhän munkki Mardariuksen kanssa, aika ja tunti ilmotetaan sinulle sitten. Sinähän olit kai jossain maatilalla pehtoorina? Mene rauhassa, minä tulen muistamaan sinua! Sukulaisia kai sinulla ei ole maailmassa? Mene, minä rukoilen sinun puolestasi! Toivo kaikkein parhainta!
Minä tulin takaisin leipomooni ja aloin punnita sitä puhetta ajatuksissani — ja se painoi niin vähän!
Kenties järki erehtyykin hakemuksissaan, vaan tuskin on ihmisarvoista ja jumalista elää pässinä. Ja rukouksellisen miettimisen käsitin minä sinä aikana syventymiseksi sieluni syvyyksiin, jossa on kaikki juuret, joista ajatus pyrkii ylös, ikäänkuin hedelmäpuu. Minä en löytänyt omassa sielussani mitään vihamielistä tahi itselleni käsittämätöntä, vaan tunsin käsittämätöntä Jumalassa ja vihamielistä maailmassa, se tahtoo sanoa, ulkopuolella itseäni. Vaan se, että veljeskunta piti Mihailista, oli suorastaan valhe; vaikka minä seisoinkin sivussa kaikista enkä sekaantunut puheisiin, niin kuitenkin katselin kaikkia ja huomasin, että niin varsinaiset munkit kuin luostariveljetkin halveksivat Mihailia, pelkäsivät ja inhosivat häntä.
Minä huomasin myös, että luostarilla oli aika suuri liike: se kävi metsäkauppaa, vuokrasi maita talonpojille ja kalastamisoikeutta järvellä, sillä oli mylly, iso yrtti- ja hedelmätarha; se möi omenia, marjoja ja kaalia. Tallissa oli kahdeksantoista hevosta, veljiä oli enemmän kuin viisikymmentä ja kaikki olivat vahvoja, työskenteleviä miehiä, vanhuksia oli vähän, niitä tuskin riitti paraadin ja pyhiinvaeltajien varalta. Munkit joivat viinaa ja harrastivat innokkaasti naisia; nuoremmat juoksentelivat öisin kylässä, vaan vanhempien luona kävivät naiset kammioissa, muka lattiaa pesemässä; tietysti käytettiin myös naisia, jotka kävivät rukousmatkoilla. Vaan tämä kaikki ei ollut minun asiani, enkä minä heitä voinut tuomita, en nähnyt siinä minkäänlaista syntiä, vaan valhe minua iletti. Luostariveljiä oli paljon, vaan palvelukset olivat niin raskaita, että harvat pysyivät paikallaan, muut karkasivat. Minun aikanani, niiden kahden vuoden kuluessa kun luostarissa olin, karkasi siitä yksitoista ihmistä; elivät pari kuukautta — ja auta, Herra, jalkojani! Oli raskasta!
Tietysti oli myös houkutuksia pyhiinvaeltajia varten: pyhän munkin Josafat-vainajan kahleet, jotka auttoivat polvisärystä; hänen patalakkinsa, joka paransi päänsärkyä, jos se asetettiin pään päälle; metsässä oli lähde, jossa oli hyvin kylmää vettä, joka pesuvetenä vaikutti kaikkia tauteja vastaan. Neitsyt Maarian taivaaseen astumisen kuva teki ihmeitä uskovaisille; pyhä munkki Mardarius ennusti tulevaisuutta ja lohdutti ihmisten surua. Kaikki oli niinkuin pitikin olla ja keväällä, toukokuussa, kävi meillä kovasti ihmisiä.
Tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, olisin mielelläni lähtenyt toiseen luostariin, jossa olisi ollut köyhempää, yksinkertaisempaa, eikä olisi ollut niin paljon työtä; jossa munkit olisivat lähempänä asiaansa ja tämän maailman synnin tuntemusta, vaan erinäiset tapahtumat saivat minut vallan luopumaan aikomuksestani.
Minä tutustuin erääseen toiseen veljeen, Grishaan, — hän oli luostarin konttorissa työssä. Jo kauvan aikaa sitten olin huomannut hänet: veljien keskellä kävi aina kiireesti ja meluttomasti eräs nuorukainen tummat lasisilmät päässä, hänen köyristyneet kasvonsa eivät herättäneet juuri huomiota; hän käveli pää alas painettuna, ikäänkuin hän ei tahtoisi nähdä mitään paitsi omaa tietään.
Seuraavana päivänä tuon keskustelun jälkeen, joka minulla oli apotin kanssa, ilmestyi tämä Grisha leipomoon. — Mihail oli silloin juuri rahastonhoitajan puheilla. Hän tuli hiljaa, tervehti minua ja kysyi: