Kysyinpä Grishalta:
— Missähän on Jumalamme? Meidän ympärillämme ei ole mitään muuta, paitsi mielivaltaista ja mielipuolta ihmisen tyhmyyttä, pientä petosta, joka synnyttää suuria onnettomuuksia, — missä on Jumala?
Vaan sitte tuli Mihail ja karkoitti meidät toistemme luota.
Siitä päivästä alkaen alkoi Grisha usein juosta luokseni, minä kerroin hänelle ajatukseni, vaan hän kauhistui ja neuvoi minulle nöyrtymistä. Minä sanoin hänelle:
— Mitä varten ihmisillä pitää olla niin paljon suruja?
— Heidän syntiensä takia, — vastasi hän. — Ja kaikki hänen mielestään tuli Jumalan kädestä, niin nälkä kuin tulipalo, onnettomat kuolemantapaukset, hävittävät vedenpaisumukset — kaikki!
— Näettekös onkos Jumala sitten onnettomuuksien kylväjä maan päällä?
— Muista Jobia, sinä hullu! — kuiskaa hän minulle.
— Job, — sanoin minä, — ei liikuta minua ollenkaan! Minä hänen sijassaan olisin sanonut Jumalalle: älä pelota, vaan vastaa selvästi — missä on tie sinun luoksesi? Koska minä olen sinun poikasi ja olen luotu sinun kaltaiseksesi, — älä alenna itse itseäsi, työntäen pois lastasi!
Ja tapahtui että Grisha itki näitten tyhmien hävyttömyyksieni tähden ja syleili minua.