— Rakas veljeni, — kuiskasi hän. — pelkään kauheasti sinun takiasi! Sinun puheesi ja ajatuksesi ovat pirusta kotoisin.

— Minä en usko pirua — jos Jumala on kaikkivoipa…

Hän kiihtyi yhä enemmän; hän oli puhdas ja hellä ihminen, minä rakastin häntä.

Minä kärsin silloin rangaistustani. Niin pian kuin lopetin työni, lähdin kirkkoon. Veli Nikodim avasi minulle ovet ja sulki minut sinne lukon taka, häiriten kirkon hiljaisuutta raudan kalinalla. Minä odotin oven luona, kunnes se melu hävisi kivilattialla, sitten lähdin hiljaa ristiinnaulatun kuvan eteen ja istuin laattialla sen edessä — ei mulla ollut voimaa seisoa, luut ja ruumiini olivat kipeät työstä, eikä minua haluttanut lukea ylistysvirttä. Istuin, kädet polvien ympärillä, katselin ympärilleni unisilla silmilläni, ajattelin Grishaa ja itseäni. Silloin oli kesä, yöt olivat lämpösiä, vaan täällä oli viileän hämärä, siellä täällä pyhimyksien kuvien edessä vilkkuivat lamput, siniset tulet kohosivat ylöspäin, ikäänkuin ne tahtoisivat lentää kupooliin ja vieläkin korkeammalle, aina taivaaseen asti, kesäisten tähtien luo. Kuului hiljainen tulien rätiseminen, se soi ikäänkuin monenlaisia äänillä, siinä uinailussani minusta näytti, että kirkossa asui joku näkymätön, joka salaa jutteli aralla tulivilkkunalla. Lämpösessä hiljaisuudessa ja sumussa vapisivat pyhimyksien miettiväiset kasvot, ikäänkuin niidenkin edessä olisi seisonut jotain ratkaisematonta. Tontun tapaiset varjot, hiljaa koskettaen kasvojani, tuoksuvat makeata öljyn ja kypressin tuoksua. Kulta ja vaski olivat tulleet pehmeämmiksi ja vaatimattomammiksi, hopea loistaa lämpimästi ja ystävällisesti ja yhä sulaa, hajoaa, sulautuu laajaan, suureen unelmaan. Ikäänkuin iso tuoksuava omena vapisee ja ui kirkko minulle käsittämättömän rukouksen hiljaisessa huminassa. Minä pyörin varjojen piiritanssissa ja hellä uni nostattaa minut ylös lattialta. Vaan ennen kuin soitetaan aamujumalanpalvelukseen, astuu luokseni vaitelias veli Nikodim, herättää minut, koskettuaan hiljaa päähäni ja lausuu:

— Mene Jumalan nimessä!

— Anna anteeksi, olen taas nukkunut!

Nousen ja horjun jaloillani, vaan Nikodim, tukien minua lausuu aivan hiljaa:

— Jumala sinua armahtakoon, hyväntekijäni!

Nikodim oli vanhus, joka ei juuri herättänyt huomiota, hänen tapansa oli peittää kasvonsa, ja joka ihmistä hän kutsui "hyväntekijäkseen".

Kerran minä kysyin häneltä: