— Kuule Nikodimushka, lupausko sinut vaikenemaan sitoo?
— Ei, — sanoi hän, — muuten vaan. Ja huokasi.
— Jos tietäisin mitä sanoa, niin puhuisinkin!
— Miksi sinä tulit pois maailmasta?
— Tulin vaan.
Jos kysyt häneltä enemmän, niin hän ei vastaa, joskus hän katselee sinua kasvoihin sellaisen näköisenä, kuin olisi hän johonkin syypää ja sanoo hiljaa:
— En tiedä, hyväntekijäni! Joskus ajattelet:
— Kenties tämäkin ihminen haki kerran vastauksia… Ja tekee mieli karata luostarista.
Vaan sitte tuli sinne vielä eräs herrasvekkuli, — yhtäkkiä, ikäänkuin pallo olisi lentänyt aidan ylitse, — vahva, reipas, pikkuinen hyppijä. Silmät olivat pyöreät, ikäänkuin pöllöllä, nenä oli kookas, suortuvat vaaleat, parta kuohkea, hampaansa loistivat lakkaamattomassa hymyilyssä. Hän huvitti kaikkia munkkeja leikinlaskullaan, kertoi naisista rumia juttuja, hankki naisia öisin luostariin, sai jostain viinaa vallan rajattomasti ja oli kaikessa ihmeellisen näppärä. Minä katselin häntä ja kysyin:
— Mitä sinä luostarista haet?